Me seurakoirien omistajat haluamme usein, että koira on lutuinen: koira- ja ihmissosiaalinen, sopii koirapuistoiluun, ei ole dominoiva eikä terävä, on helposti käsiteltävissä erilaisissa hoitotoimissa, ei ole edes resurssiaggre muusta aggressiivisuudesta nyt puhumattakaan, on pehmeä, ehkä herkkis mutta ei ujo eikä arka vaan reipas ja rohkea. Kasvattajien epäkiitollisena (?) tehtävänä on saada nämä ominaisuudet samaan pakettiin ja tehdä koiristamme omituiseen kaupunkiympäristöön ja -elämään ongelmitta sopeutuvia.

En ryhdy nyt filosofoimaan, mitä tarkoittavat puhekielessä käyttämämme sanat "pehmeä"  tai "arka" tai "rohkea" tms. Riittää kun totean, että niillä saattaa olla eri ihmisille hieman eri merkitys. Kuvittelisin, että koirien käyttäytymisen tutkimus täsmentää ajan oloon näitä käsitteitä.

Mutta siitä lutuisuudesta: mieleen on alkanut hiipiä epäilys, ovatko koiramme jo liiankin "kilttejä"? Se juolahtaa mieleen, kun lukee keskustelupalstojen tunnekuohuisia selostuksia, miten omistaja on joutunut nuoren koiransa kanssa mukaan johonkin sählinkin, ja nyt koira on sitten menettänyt luottamuksen omistajaansa kenties ikiajoiksi, ainakin tuohtuneen omistajansa mielestä. Siis häh? Ovatko koirat ikään kuin henkisesti lasia, niin hauraita että menevät heti rikki?

Juha Kares kirjoittaa blogissaan  kantavan nartun hoidosta seuraavasti: Pienikin stressi kantoaikana voi vaikuttaa pysyvästi syntyvien pentujen hypotalamus - aivolisäke - lisämunuaisakseliin. Se aiheuttaa kasvavaa ja pitkäaikaista stressihormoni kortisolin eritystä.

Pienikin stressi? Pysyvästi? Kares on kasvattanut kymmeniä pentueita ja vetoaa jutussaan tarkemmin ytksilöimättömiin tutkimustuloksiin, joita minulla ei tietenkään ole asiantuntemusta ruveta kiistämään. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, voisiko kehitystä viedä siihen suunaan, ettei ihan pieni stressin aihe saisi koiria pois tolaltaan. Vähän jämäkkyyttä kehiin! Koira ei ole enää susi; niin kauan sen domestikoitumisesta on ja niin pitkään me ihmiset olemme hääräneet ja sössineet sen perimän muuntelussa. Susi sen sijaan on saanut tulla toimeen omillaan. On vaikea kuvitella, ettei susinaaras kohtaisi elämänsä aikana eikä kantavana ollessaan pientäkään stressiä. Susiemot eivät kuitenkaan romahda eikä laji ole kuollut sukupuuttoon  vätysemojen epäonnistumisen vuoksi. Pitäisikö meidän kaivaa koiristamme esiin vähän susimaisuutta? Pieni paluu juurille ei olisi pahitteeksi?

No joo, olen varmaan tässä blogissa aikaisemmin kirjoittanut koiranpidosta maalla ennen sotia. En ollut silloin vielä hengissä, mutta juttuja olen kuullut. Nykyiseen verrattuna koiranpito oli usein aika karua. Sitä en ihannoi, mutta arvostan neuvokkaita ja sitkeitä koiria, jotka niissä oloissa pärjäsivät. Ripaus tällaisia ominaisuuksia saisi seurakoirissakin säilyä.