No niin, tässä sitä taas ollaan. Olen funtsinut, että bloggaamiset on blogattu. Mutta eipä olekaan, palaan sorvin ääreen. Miksi? Minäpä kerron. Aivotutkijat sanovat, että ihmisen pitää vaivata aivojaan, että  lekottelemaan päästetyt aivot alkavat taantua. Ei hyvä! Usein suositellaan jotain sudokujen ja ristikoiden tekemistä, joista en ole koskaan välittänyt. Luen kyllä paljon, mutta se ei ole järin haasteellista, jos kyse on tavanomaisesta fiktiosta tai tietotekstistä. Lukiessakin voi sitä paitsi päästää itsensä helpolla: enpä ymmärtänyt, mutta mitä välii...

Kirjoittaessaan tällaista julkista tekstiä pitää sentään pikkusen  skarpata. Vähintään yritän olla selkeä. Sekään ei  aina onnistu varsinkaan, jos olen sillä päällä, etten viitsi viilata tekstiä, vaikka näkisin sen kompastelun. Kirjallisuus saa erityiskohtelun. Jos kirjailija käyttää romaaninsa sorvaamiseen viisi vuotta, on mielestäni kohtuutonta, että lukija kuittaa sen toteamalla, että eipä oo kummonen. Lukijan ei ole pakko pitää teoksesta ja sen saa kertoa, mutta kirjailija on ansainnut jonkinlaiset, edes heiveröiset, perustelut.

Ulkoruokintakausi alkaa olla ohi. Vielä viimeiset terassikalusteet pakettiin ja verkot omenapuiden ympärille - ja se on siinä, kesä. Kun ei tarvitse taistella vuohenputkien kanssa, jää sisäasukkaalle aikaa vaikka mihin kuten blogin kirjoittamiseen ja maalaamiseen. Vaihdoin öljyvärit vesiväreihin. Hiivatin vaikeaa mutta ihanaa!