Elämäni paimenena, Kertomus erilaisesta elämäntavasta on kirjoittajansa James Rebanksin esikoisteos. Rebanks on mielenkiintoinen tyyppi. Hän kasvoi lammastilalla Luonteis-Englannin  Järviseudulla ja halusi lapsesta  asti ryhtyä lammaspaimeneksi. Koulu meni penkin alle, koska Rebanks ei panostanut siihen yhtään. Jopa päättötodistus jäi saamatta. Sitten hän kuitenkin ryhdistäytyi ja  päätyi suorittamaan tutkinnon Oxfordin yliopistossa. Akateemiselle uralle hän ei  jäänyt, vaan palasi lammaspaimeneksi kuten hän työtään nimittää. Suomalaisittain hän olisi lähinnä lammastilallinen, ei pelkkä paimen. Nykyään Rebanks toimii myös jossain Unescon maailmanperintökohteiden projektissa.

Rebanks kertoo lammastilallisten työstä havainnollisesti ja realistisesti. Työ mukautuu vuodenaikojen kiertoon.  Teos onkin jaettu lukuihin vuodenaikojen perusteella. Kesällä saadaan -  jos saadaan - palkinto vuoden raatamisesta. Syksyllä aletaan valmistautua talveen, joka on ylämailla pelottava haaste. Keväällä syntyy uutta elämää sekä luontoon että lammaslaumaan,  ja jonkin aikaa voidaan ottaa vähän rennommin. Ja sitten on taas syksy. Työ tehdään luonnossa, sen avulla ja armoilla. Niinpä luonto on lammasfarmareille elämän reunaehto, ei ulkopuolisten ihailema pittoreski maisema, jonne saavutaan patikoimaan ja viihtymään. Paimenet tajuavat kyllä ympäristönsä esteettiset arvot, mutta he tarkastelevat sitä eri näkökulmasta kuin turistit.

Työ on perinteistä. Vaikka koneita kuten mönkijöitä  käytetäänkin, perusasiat ovat säilyneet samoina vuosisatojen ajan: lampaat laiduntavat tai ne ruokitaan, niitä siirretään koirien avulla laitumelta toiselle, ne astutetaan, vuonat syntyvät, villa keritään, teuraat erotetaan, villaa, lihaa ja siitoseläimiä ostetaan ja myydään. Kesällä käydään myös markkinoilla ja näyttelyissä, joihin lampaita tuunataan tarkkuudella, joka saa koiranäyttelyt vaikuttamaan  amatöörien puuhastelulta. Tietynrotuisella lampaalla pitäisi esimerkiksi olla valkoista päässä ja etujaloissa. Väärän väriset karvat valkoisen seassa haittaavat taiteellista vaikutelmaa. Niinpä kirjoittajan äiti käytti eräänkin kerran kuusi tuntia nyppiessään pinseteillä väärän väriset karvat pois! Lampaita myös värjätään esimerkiksi mustalla turpeella tai  selkään vedätään  kahden kämmenen levyinen punainen rantu. Miksi? Rebanks ei tiedä vastausta, mutta epäilee, että siihen on ollut aikoinaan jokin syy, joka on sittemmin unohtunut mutta värjäämisen perinne on jäänyt henkiin.

Perinteinen työ kannattelee perinteisiä elämänarvoja. Kirjasivistystä ei suuremmin arvosteta;  tärkeämpää on fyysisessä työssä osoitettu jaksaminen, neuvokkuus ja ammattitaito. Naapuria on autettava ja sanansa mittainen on oltava.  Suvut tuntevat toisensa ja maatilat karjoineen jopa vuosisatojen takaa, ja ulkopuolisiin suhtaudutaan epäluuloisesti.  Parhaimmaillaan he ovat hyvää tarkoittavia haihattelijoita, jotka häipyvät ensimmäisen vastoinkäymisen koettuaan. Tärkeitä arvoja ovat myös vapaus ja suhteellinen tasa-arvo farmariyhteisössä.

Rebanksin kirja on tämän katoavan (?) elämänmuodon puolustus ja ylistys. Rebanks ei kuitenkaan  saarnaa. Hän kertoo ja kuvaa, miten tämä konkreettinen ja raskas työ maalauksellisessa mutta vaativassa ympäristössä tuo hänen elämäänsä sellaista merkityksellisyyttä, jota hän ei voi saavuttaa muulla tavalla eikä muualla. Hänen juurensa ovat Järviseudulla, siellä hän ei ole juureton.