Lahirin novellikokoelma Tuore maa sijoittuu samanlaiseen maantieteelliseen ja sosiaaliseen ympäristöön kuin hänen romaaninsa Kaima: ollaan USA:n itärannikolla, sinne muuttaneen intialaislukeneiston parissa, Harvardin ja MIT:n maisemissa. Kulttuurien törmäämisen ongelmatkin ovat samat: vanhemmat, varsinkin äidit, pitävät kiinni bengalilaisista arvoista ja tavoista, mutta lapset amerikkalaistuvat nopeasti. Tässä teoksessa kulttuurien rajapinnan tarkastelu ei mielestäni kuitenkaan ole niin keskeistä kuin Kaimassa. Lahiri kuvaa ihmisten välisiä, yleisinhimillisiä suhteita tarkkanäköisesti ja psykologialtaan siinä määrin uskottavasti, että henkilöhahmoista tulee kiinnostavia.

Teos on sujuvaa ja helppolukuista,hyvin perinteistä novellistiikkaa, jossa ei ole mitään konstailevaa eikä erityisen repäisevää, mutta teksti on tyylikästä. Lahiri ei todellakaan kompastu omaan näppäryyteensä vaan vakuuttaa osaamisestaan tässä lajityypissä. Pidin itse asiassa tästä teoksesta enemmän kuin Kaimasta.