Heikki Kännön Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Runoilija ilahduttaa lukijaa alkulehdiltä saakka. Nyt ei  ole kyse puuduttavasta autofiktiosta, maailmansodista (vaikka toisaalta onkin, mutta ei kuvauksen kohteena) eikä takavuosien maaseudusta Suomessa. Tarina sijoittuu Keski-Eurooppaan ja ajoittuu 1800 - 1900-lukujen taitteeseen. Taustalla on keskiaikainen tarina Faustista. Sitä ovat hyödyntäneet mm. kirjailijat C. Marlowe, T. Mann ja J. W. von Goethe, jonka versiota Kännö puolestaan käyttää. 

Teoksen päähenkilö on runoilija Aurelian Benn, joka on kirjoittanut Goethen Faustia kommentoivan runoelman Faustin kirous ja saavuttanut teoksella jonkinmoista menestystä. Sitten runosuoni ehtyy eikä toista teosta  synny. Runoilija sotkee asiansa kotimaassaan Saksassa. Alkaa vuosikymmeniä kestävä vaiheikas pakomatka Etelä-Euroopan kautta takaisin Saksaan. Alkumatkasta Aurelian kohtaa paholaisen ja tekee hänen kanssaan sopimuksen, jonka pitäisi palauttaa luomiskyky. 

Aurelian on lähes joka käänteessä omaa etuaan ajava selkärangaton ketku, ei toki vivahteeton ja sitä paitsi paholaisen otteessa. Hänen elämänsä ei kuitenkaan kulje onnellisten tähtien alla, joten lukija tuntee jopa myötätuntoa Aurelian-rassua kohtaan. Jos Aurelianista itsestään ei tulekaan kuuluisaa, niin hän pääsee kuitenkin kuuluisuuksien taikapiiriin  toimiessaan ensin Friedrich Nietzschen ja sitten Rudolf Steinerin apurina. Näin Kännö pääsee käsittelemään Nietzschen ajattelua, toimintaa ja vaikutusta mm. natsien ideologiaan ja sitä kautta maailmansotien syntyyn. Steinerin rooli jäi minulle  hämärämmäksi. Tarkoittaako Kännö, että myös mystiikka, teosofia, esoteoria, mitä näitä nyt onkaan, ovat yhtä syväluotaavia ja vaikuttavia pohjavirtauksia eurooppalaisessa ajattelussa kuin Nietzschen filosofia? Ovathan ne kiinnostaneet ainakin taiteilijoita ja nousseet taas huomion kohteeksi, kun julkisuuteen ovat  tulleet esimerkiksi Hilma af Klintin maalaukset.

Runoilija on varsin epäsuomalainen romaani, onneksi. Aika, paikka ja aihe   tuntuvat asemoivan teoksen pikemminkin yleiseurooppalaiseen kuin koto-Suomen kulttuuripiiriin. Kerronnan tapa ja kieli muistuttavat sen aikakauden romaaneja, jota teos kuvaa. Tekstin poljento tuntuu  tuovan mieleen jonkun kirjailijan, mutta kenet?  Runoilija on kaikin puolin rikas kudelma, välillä  uuvuttavakin. Se on keitos seikkailua, rikoksia, mystiikkaa ja fantasiaa, aate- ja kulttuurihistoriaa, huumoria, taidetta. Siitäpä vasta soppa syntyy!

Runoilija on erinomainen teos. Ehkä siinä olisi ollut vähän tiivistämisen varaa. Kaikki juonenkäänteet sun muut eivät oikeastaan tuo kokonaisuuteen mitään uutta, mutta lukijan mielenkiinto ei kuitenkaan missään vaiheessa  herpaannu. Finlandia-palkinto meni Margaritalle. Yhtä perustellusti sen olisi voinut saada Runoilija.