Taas lenkillä Tuiskun kanssa. Vastaan tulee isohko pystykorva (sekis tai jokin laika) pienen pojan taluttamana ja aloittaa rähinän. Poika on kuitenkin napakka ja tapahtumien tasalla. Hän tietää, kummalle puolelle koiraa on järkevää asemoitua, pitää kaksin käsin pannasta eikä pysähdy vaan marssii määrätietoisesti eteenpäin. Tilanne onnellisesti ohi!

Pari viikkoa sitten tuli ilmeisesti sama koira vastaan, sillä kertaa aikuisen naisen taluttamana. Ensin he kuitenkin kohtasivat rotikkaparivaljakon. Koira nosti metakan, kiskaisi taluttajansa mahalleen (oli liukasta), pääsi siinä hötäkässä irti mutta ei käynytkään vieressään seisovien rottisten kimppuun (varsin järkevää!) vaan alkoi juosta minua ja mukanani olevia Pilviä ja Lunaa kohti. Siinä vaiheessa taluttaja oli päässyt jaloilleen ja karjaisi jonkin komentosanan, jota koira onneksi tottelikin.

Nostan hattua rottisten ulkoiluttajalle. Muutaman kerran urahtaneet koirat eivät provosoituneet sen enempää vaan pysyivät hanskassa. Lisäksi hän pysähtyi kysymään maahan kaatuneelta naiselta, kävikö hänelle pahasti vai onko kaikki ok. Moni olisi keksinyt tilanteesta kettuilemista ja poistunut paikalta niskojaan nakelleen. Olihan pystiksen taluttaja "syyllinen"  riskialttiiseen tilanteeseen.