Laitakaupungin katuja reunustavat yli metriset lumivallit ja ihmistä korkeammat lumikasat. Hauskaa - havannankoirien mielestä. Polvivaivaisen Tuiskunkin pitää yrittää könytä sille metrin penkalle. Joskus estän sen, joskus nostan: pitäähän Tuiskullakin olla huvituksia. Kaikkein innokkain kiipeilijä on kuitenkin Luna. Lumikasan päälle pitää, siis pitää, päästä! Jos se muodostuu höttöisestä, vasta sataneesta lumesta, kiipeämisessä onkin tekemistä, mutta Luna yrittää sitkeästi. Yksi askel ylöspäin ja kaksi taakse. Joskus Lunan on kuitenkin pakko antaa periksi. Jos lumivuori on  sen sijaan on ehtinyt vähän painua, se kantaa pientä koiraa ja Luna pääsee sinne minne on halunnutkin: huipulle. Sieltä se kurkistaa uteliaana kasan toiselle puolelle, mitähän mielenkiintoista sieltä mahtaa näkyä. No, tuota noin, siellä on lisää lunta.

Luna kapuaa alas vähän pettyneen näköisenä. Pitkään se ei kuitenkaan jää muistelemaan vaivannäkönsä turhuutta. Jo seuraavan lumikasan takana saattaa piileskellä jotain, vaikka oravan raato, ihan varmasti! Tahtoo päästä kiipeämään, tahtoo!