Charlotte McConaghyn romaani Viimeinen muuttolintu (suom. Sari Karkulahti) oli minulle sattumalöydös kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Australialaisen kirjailijan teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 2021. Lainasin sen, koska sain liepeen tekstien perusteella käsityksen, että teoksessa olisi kyse mm. lajikadosta. Niin kuin onkin, mutta ei yksinomaan. 

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Franny Stone on australialaisen isän ja irlantilaisen äidin lapsi, joka on vuosia Australiassa asuttuaan tullut Irlantiin etsimään juuriaan, päätynyt lintuja tutkivan tiedemiehen vaimoksi ja sitä kautta rengastamaan lapintiiroja Grönlantiin. Teos ajoittuu tulevaisuuteen. Aikaa ei  määritellä tarkemmin, mutta lajikato on edennyt rankasti. Suurin osa   villieläimistä on kuolemaisillaan tai kuollut sukupuuttoon, linnut mukaan lukien. Myös kalakannat ovat romahtaneet, ja lopulta kiintiöitykin kalastus kielletään. 

Grönlannissa on kuitenkin lapintiiroja, ja Franny onnistuu laittamaan kolmelle linnulle paikantimen. Hän haluaisi seurata tiirojen muuttoa Antarktiksen tuntumaan paitsi läppärin näytöltä, myös aivan konkreettisesti matkaamalla niiden perässä. Koska kalastus on siinä vaiheessa vielä sallittua, mutta kalojen löytäminen vaikeaa, hän esittää erään kalastusaluksen omistajalle ideansa: tiirat kyllä löytävät kalaa, niitä seuraamalla myös ihmiset. Näin tehdään. Alkaa tuhansien kilometrien matka Grönlannista etelään.

Matka on raskas ja vaarallinen. Frannyn on opittava merimiestaitoja ollakseen hyödyllinen ja löydettävä paikkansa laivan pienessä  yhteisössä, jossa muut tuntevat toisensa ennestään. Helppoa se ei ole. Matkanteon rinnalla kuoriutuu takaumina esille Frannyn menneisyys: hänen lapsuutensa ja sen jyrkkä loppu, se mitä tapahtui 12 vuotta sitten, neljä vuotta sitten, vuosi sitten. Tämän kirjailija tekee taitavasti ja onnistuu yllättämään lukijan moneen otteeseen.

Traumatisoitunut ja kenties perimässäänkin epävakautta  kantava Franny on ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen hahmo. Hän on itsetuhoinen mutta raapii tiukan paikan tullen  jostain  ripauksen elämänhalua. Hän haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi, eikä sekään ole hänelle helppoa. Hän haluaisi kuulua joukkoon mutta enimmäkseen ei. Hän haluaisi jäädä, mutta hänen on pakko päästä lähtemään. Kirjailija on myös antanut Frannylle melkeinpä  supersankarin ominaisuuksia mutta maltillisesti, joten homma ei latistu naiiviksi. 

Tärkeä kiintopiste Frannyn elämässä ovat linnut. Lapsena hänellä oli ollut tovereinaan puolikesyjen varisten lauma. Nyt aikuisena hänen miehensä Niall saa hänet kiinnostumaan tutkimuskohteistaan lapintiiroista. Tiiroilla ja niiden perässä matkaamisella on Frannylle syvempikin merkitys, mikä, sitä ei voi tässä kertoa. 

Viimeinen muuttolintu on moniaineksinen ja -tasoinen romaani ja sellaisena onnistunut. Toisaalta se  on kuin  juonivetoinen seikkailukertomus,  mutta myös hätähuuto eläinlajien ja luonnon puolesta,  ihmisten ahneutta ja välinpitämättömyyttä vastaan. Se tutkii repaleisen ihmisen mahdollisuuksia pitää päänsä pinnalla, konkreettisestikin. Se hakee kaikelle merkitystä ja toivoa. 

Emme ole täällä yksin, emme vielä. Kaikki eläimet eivät ole kuolleet, joten en voi hukkua. Tekemistä on vielä.

Lajikadon ja ilmastonmuutoksen faktojen tasolta saattaisin löytää jotain urputtamista, mutta mitä välii? Kysehän on fiktiosta eikä väitöskirjasta. Enkä sitä paitsi ole mikään asiantuntija.