Kun ainainen sade eräänä alkusyksyn päivänä taukosi, me havaneesit pääsimme mökille. Siinä me sitten seisoskelimme litimärällä pihalla ja yritimme keksiä jotain haukkumisen aihetta. Silloin pack leaderimme, liiteri, kuten me sitä nimitämme, tuo kulahtanut kurttukaula, loi meihin viiston katseen. Se ei yleensä tiedä hyvää, joten tarkoituksemme olikin ottaa jalat alle. Ennen kuin ehdimme sen tehdä, liiteri sanoi, että joku meistä saisi ryhtyä metsäkoiraksi. Vilkaisimme toisiamme: säälittävää, nyt kurttis ei enää tunnista meitä vaan luulee meitä muinaisiksi metsästyskoirikseen. Luna, jolla on meistä eniten huumorintajua, kysyi viattomasti, mitä riistaa liiteri on niin kun ajatellut. Että enempi pienriistaako vaiko ihan hirviä ja susihukkasia? Siihen kurttis, että olemme todella kolme utrabimboa. Se ei ole puhunut metsästys- vaan metsäkoirasta. Kysyimme, mikä se on. Se on kuulemma koira, joka retkeilee omistajan kanssa metsässä. Meitä kaikkia se ei viitsisi sinne raahata, vain sopivimman.
 
Märkä metsä, kääk! Minä  nilkutin heti surkeana pihan poikki. Kurttukaula kuitenkin sanoi, että  voisin lopettaa filmaamisen, mutta jos  todella olen kipeä, se varaisi heti ajan eläinlääkärille. Nythän on niin, että eläinlääkäri on ainoa asia, jota syvästi inhoan, joten minun oli pakko parantua. Njaa, aprikoi liiteri, maasto on aika vaativaa, joten polvileikattu Tuisku-muori ei myöskään ole paras vaihtoehto. Kyllä se varmaan on sporttinen Luna, joka saa ryhtyä toimeen. Luna näytti surkealta mutta samalla uteliaalta.
 
Seuraavaksi kurttis kaiveli esille sauvat. Sanoimme, että vaikka on aika liukasta, niin eikö suksi sentään luista turhan huonosti. Eihän lunta näytä olevan yhtään, ei edes kuuraa. - Nythän vitsin murjasitte, sanoi kurttis ja alkoi selostaa, mihin ne Lunan kanssa menisivät. Se levitti oikein kartan pöydälle suunnitellakseen sopivan reitin. Tarkoitus oli kuulemma tehdä nostalgiaretki maisemiin, jossa se oli muinoin patikoinut silloisten koiriensa kanssa.

Ensin mentäisiin purolle, jossa on pienoinen koski ja myllyn jäännökset. Siitä jatketteisiin satumetsään, vanhaan sammalpohjaiseen kuusikkoon, josta aina oli löytynyt suppiksia. Sitten mentäisiin hiekkapurolle, jonka tasaisella pohjalla noutaja oli riemastuneena juossut edestakaisin. Sen jälkeen käveltäisiin rantaniitylle, jonka yli pääsee keväällä vain kahlaamalla ja pitkospuita pitkin. Hmm, liiteri alkoi epäröidä, nytkin vesi on tulvakorkeudessa, joten yli ei pääse ilman pitkiä kumppareita ja Luna pitäisi kantaa. Jospa kuitenkin oikaistaan vuorelle, josta on hieno näköala yli sinisten metsien. Kiipeämisessä on urakkaa eikä laskeutuminenkaan ole vaivatonta... Matkaa kertyisi 6 - 7 kilometriä. Ei paljon mitään, isojen koirien kanssa oli rampattu harva se viikonloppu toinen mokoma. Arkipäivinä oli pitänyt tyytyä näihin vaatimattomampiin sprintteihin.

Luna alkoi näyttää kauhistuneelta. Sitä odotti niljakas metsä ja sata turkkiin tarttunutta risua ja tikkua. Minä ja Tuisku olimme ihan vain pikkuisen vahingoniloisia, vaikka yritimmekin mukamas lohdutella Lunaa. Silloin kuitenkin rupesi ulkoa kuulumaan tasainen humina. Kurttukaula vilkaisi ulos. - Ei voi olla totta, vettä tulee taas kuin esterin persiistä, totesi liiteri ja taitteli kartan laatikkoon ja pani sauvat komeroon.  Ihan kuin se olisi näyttänyt helpottuneelta. Se köllähti sängylle "odottamaan sateen taukoamista". Sitten me kaikki otimme nokoset. Eikä metsäretkestä ole ollut sen koommin puhetta.