Ensiksi galluppi, käyttäisitkö tällaista koiraa jalostukseen:

+ erinomainen tyyppi ja oikea sukupuolileima, ihanteellinen koko

+ erittäin hyvät mittasuhteet ja rakenne (paitsi alaleuka/leuat)

+ erinomainen karvanlaatu

+ rautainen terveys (paitsi hammaskiven nopeahko muodostuminen)

- kaihiriskiä lähisuvussa

- kapea alaleuka/ leuat, pienet hampaat, joita irtoaa jo nuorena, hammaskiveä 

- luonteessa epävarmuutta, lievä ääniarkuus (mahdollisesti "tavallista" arkuutta, koska ei lisääntynyt kuten ääniarkuus usein) 

Kun Luna vuonna 2006 syntyi, huushollissa oli neljä koiraa: Windy-setteri 10 vee sekä havaneesit Ines 13, Tuisku 6 ja Pilvi 3. Onneksi Ines-muori asusti jo enimmäkseen siskon luona, sillä koiramäärä oli ehdottomasti tapissa. Enempään ei olisi aika riittänyt, kun joukkoon liittyi vielä pikku Luna. Siinä Luna sitten varttui maminsa Pilvin silmäteränä. Seuraavana vuonna Pilvi teki toisen pentueensa, jonka jälkeen oli tarkoitus pitää vuoden, kahden tauko ennen kolmatta ja samalla viimeistä pentuetta. Sitten olisi toivottavasti Lunan vuoro lisääntyä. 

Keväällä 2007 alkoi kuitenkin kerääntyä pilviä taivaalle. Lunan isän jälkeläiseltä löytyi HC. Alkuvuodesta 2008 HC löytyi myös Lunan pentuesisarelta. Kolmelta muulta pennulta ei HC:tä  löytynyt, mutta sehän ei sinänsä todistanut mitään. Ne saattoivat olla HC:n kantajia tai osoittautua myöhemmin kaihisairaiksi. Mitä tehdä? No, päätin että siinä vaiheessa kaksivuotias Luna jää ainakin toistaiseksi "telakalle"  jalostuksesta. Harkitsisin asiaa uudestaan, kun se olisi kolme-neljävuotias. 

Pikku pentuna Luna ei ollut mikään riehakas rämäpää vaan enemmänkin rauhallinen fundeeraaja. Arka se ei mielestäni ollut. Kun ikää karttui, alkoivat sen luonteen heikommat puolet tulla esille. Se stressasi sitä, että muutimme kaupungin laidalta toiselle. Muut koirat eivät välittäneet pätkääkään. Vähitellen alkoi myös ääniarkuus näkyä. Se oli lievää ja myös jäi lieväksi. (Oliko se varsinaista ääniarkuutta, en tiedä eikä sillä itse asiassa ole väliä.) Ääniarkuudellehan on yleensä tyypillistä, että se ilmaantuu muutaman vuoden iässä ja pahenee sitten. Tällainen oli muinainen Kata-noutajani. Se alkoi ensin pelätä ilotulituksia ja pelkäsi lopulta pieniäkin napsahduksia. Mutta  rakkaista rakkain koirani ja unohtumaton sielunkumppanini se oli silti! Opin kuitenkin kantapään kautta, että todellinen ääniarkuus on erittäin ikävä ominaisuus.

Kun Luna oli neljävuotias, myös sen isoäiti Tuisku osoittautui HC:n kantajaksi. Kaihiriskiä oli siis kertynyt linjaan vähintään riittävästi. (Tuisku, Pilvi ja Luna peilattiin viimeisen kerran 8 - 9-vuotiaina, eikä kenelläkään niistä ollut HC:tä.) Yhdessä luonteen epävarmuustekijöiden kanssa kaihiriski aiheutti kuitenkin  sen, että päätin jättää Lunan astuttamatta, raskain sydämin, se täytyy sanoa. Se tarkoitti myös, että panin pisteen lyhyelle uralleni kasvattajana. Ei se yksinomaan tähän tyssännyt, syitä oli muitakin, mutta ei siitä sen enempää. Haikeata luopuminen on ollut! 

Vaikka olen kehua retostanut Lunan ulkomuotoa, niin näyttelytulosta sillä ei valitettavasti ole. Se on jäänyt vähän harmittamaan.  Enimmäkseen tuloksen puuttuminen johtuu siitä, että en ole näyttelyihmisiä. Olen pyöräyttänyt muutamassa näyttelyssä lähinnä ne koirat, jotka olen ollut aikeissa pennuttaa, mikä ei tarkoita, että olisin kaikki näyttelyssä käyneet kuitenkaan pennuttanut! Näyttelytuloshan ei tietenkään ole välttämätön jalostukseen käytettävälle koiralle, mutta itse pidän tuloksen hankkimista  asiallisena ja hyödyllisenä. Näyttelytulos (tai jalostustarkastus) edustaa minulle avoimuutta, sitä että koira on tuotu kennelyhteisön arvioitavaksi, siitä on olemassa mustaa valkoisella, informaatiota joka kertoo aina jotain myös sen takana olevista koirista. Sertti ei toki ole yhtä kuin lupa lisääntyä eikä huonompi tulos nosta tietä pystyyn. Koira on aina kokonaisuus, josta ulkomuoto on vain yksi osa. 

Taisin eksyä asiasta. Siispä: Lunan yksivuotiskesänä Pilvillä oli pennut, eikä minulla ollut olevinaan aikaa eikä energiaa juoksuttaa Lunaa näyttelyissä. Täkäläiseen näyttelyyn sen muistaakseni ilmoitin, mutta jostain syystä emme osallistuneet. Kun Luna sitten oli kaksivuotias, olin jo alkanut empiä sen käyttöä jalostukseen, ja siinä tapauksessahan näyttelyt muuttuivat minun mielestäni enemmän tai vähemmän tarpeettomiksi. Niin. Ehkä olisin voinut ajatella, että aateluus velvoittaa:) Valmistuivathan Tuisku ja Pilvi vauhdilla valioksi. 

Lopuksi palaan alun kysymykseen. Tein mielestäni oikean ratkaisun jättäessäni aikoinaan Lunan astuttamatta sen tiedon perusteella,  mikä minulla oli siitä sen ollessa 2 - 4-vuotias. Olisinko päättänyt toisin, jos olisin nähnyt kristallipallosta, että sen ääniarkuus jää lieväksi, että sillä ei ole HC:tä vaikka se saattaisi kantaja ollakin,  ja ennen kaikkea, että se on verrattoman terve koko elämänsä ajan? Ehkä olisin teettänyt koepallopentueen ja odottanut, millaiseksi se osoittautuu. Tai sitten en. 

P.S. Kun kirjoitan, että jokin koira oli kaihigeenin kantaja,  nojaan muinaiseen  näkemykseen HC:n periytymisestä havannankoirilla.  En tiedä, onko asiasta saatu uutta tietoa. Joillakin roduillahan on käsittääkseni osoitettu, että niillä on useammalla (kahdella?) eri tavalla periytyvää HC:tä.