En ole koskaan harrastanut tokoa tai pk-lajeja, mutta olen silloin tällöin seurannut suorituksia pikkulikasta lähtien. Asuin penskana muutaman vuoden koulutuskentän vieressä. En tiedä, oliko kyse tokosta vai pk:sta tai tehtiinkö näiden välillä tuohon aikaan eroa. Koirat olivat sakemanneja, rotikoita, dobbreita, jokunen riiseni, bokseri ja pk-collie.  Ohjaajat olivat miehiä. En todellakaan muista nähneeni naisia joukossa. Ehkä en vain kiinnittänyt asiaan huomiota, koska seurasin koiria, tai asiaa ei kauempaa kodin ikkunasta katsoessaan havainnut.

Paikallamakuu näytti olevan tärkeä harjoittelun kohde, ja kyllähän koirat tottelevaisesti makasivatkin pitkässä rivissä; välillä joku toki yritti lähteä ryömimään tai hiipimään kohti isäntää ja sai reippaan palautuksen takaisin ruotuun. Keskenään koirat eivät ryhtyneet rähinöimään. Paikallamakuun lisäksi harjoiteltiin mm. seuraamista, luoksetuloa, A-estettä, aidan yli hyppäämistä ja noutoa. Koirat olivat vissiin puolikuuroja, koska monet käskyttivät koiriaan karjumalla. (No ei vaineskaan; karjuminen oli varmaan siihen aikaan normaalia.) Lapsenkin silmään sattui monien koirien kyyristelevä, pelokas ruumiinkieli ja väkinäisen näköinen suorittaminen. Pelkäsivätkö ne ohjaajaansa? Ehkäpä. Pk-rotuisten kouluttaminen taisi olla tuohon aikaan aika karua?

Toisin on nyt, onneksi. Tokossa näkee iloisia suorituksia, joissa ohjaaja ja koira työskentelevät hyvässä yhteisymmärryksessä. Erästä asiaa en tosin ymmärrä: miksi kontaktista on tehty niin omituista. Koira kulkee ohjaajan vierellä kierossa lähes kompastuen ohjaajan jalkoihin, usein etuosa koholla, lyhyin tepsuttavien askelin ja tuijottaa ylös ohjaajan naamaan. Kuka ääliö on keksinyt, että kontaktin pitää olla tällaista? Mihin sitä normaalielämässä tarvitaan? Miksi ei riitä, että koira kulkee luonnollisesti, rentona ja vapautuneena naama menosuuntaan. Ei se ihmisen ja koiran todellinen kontakti siitä mihinkään häviä, vaikka taukoamaton katsekontakti puuttuisikin.

Toinen asia, mitä en nykymeiningissä juuri ymmärrä, on loputon kohkaaminen vieteistä. Juu,  onhan koiralla viettejä, joita ihminen voi käyttää hyväkseen koulutuksessa ja  "oikeassa" elämässä. Mutta hohhoijaa tätä viettijumputusta. Vieteistä jankkaaminen on kuitenkin vaaratonta. Oikeasti huolestuttavaa on sen sijaan rotujen muuttuminen suuntaan, joka tekee koirista  hyviä kisatykkejä mutta huonontaa niiden käyttöominaisuuksia normaalielämässä tai muuttaa koko rodun tyyppiä toisenlaiseksi. Tähänkin asiaan on mm. JAU Yrjölä kiinnittänyt huomiota varsinkin rotikoiden osalta.