Imatran murheellisten tapahtumien selittäjäksi on taas julkisuudessa kaivettu esiin syrjäytyminen. Muuta motiiviahan teolle ei toistaiseksi ole löytynyt mahdollisten mielenterveysongelmien lisäksi varsinkaan, kun ampuja ei itse ole selittänyt tekoaan. Syrjäytyminen, jota usein voisi myös nimittää syrjäyttämiseksi, on varmaankin nuorelle ihmiselle raskas kokemus. Se voi tietenkin muiden syiden ohella olla pontimena äärimmäisille teoille. Syrjäytyneitä, samoin kuin koulukiusattuja, on kuitenkin ollut aina. Tekivätkö he järkyttäviä veritekoja? Ehkä jossain joskus, mutta eivät siinä mitassa kuin nykyään. Tekojen yleistymiseen vaikuttanee malli. Esimerkiksi koulusurman suunnittelusta syytteessä oleva nuori nainen oli ihaillut Pekka-Eric Auvista. Tietokoneita tutkimalla on usein havaittu, että tekijät ovat tutkineet  aikaisemmista surmista kertovia sivuja.

Näitä äärimmäisiä tekoja ei mielestäni pitäisi ainakaan julkisuudessa kerta toisensa jälkeen leimata syrjäytymisestä aiheutuneiksi. Pelkään, että se alkaa tekoja suunnittelevien korvissa  kuulostaa ikään kuin hyväksyttävältä selitykseltä: kun kerran olen syrjäytynyt, se oikeuttaa minut purkamaan pahan oloni  muihin ihmisiin. Voin toki olla aivan hakoteillä; en ole psykologi tms., joten pähkäilen asiaa maallikkona.
 
Myös uutisointiin pitäisi yhä kiinnittää huomiota. Imatran tapaustakin jauhettiin ja jauhettiin, vaikka mitään uutta ei ollut kerrottavana.  Tuntui, että toimittajan pitää väen väkisin keksiä jotain saadakseen lähetysajan täyteen juttua. Eikö riittäisi selkeä ja napakka tiedottaminen? Netissä vellovilta vääriltä huhuilta on tietenkin katkaistava siivet.
 
Eri asia sitten on, että syrjäytyminen on vakava yhteiskunnallinen ongelma, jota pitää kaikin keinoin yrittää ehkäistä. Nuoren ihmisen olisi päästävä kiinni normaaliin elämään. Jostain luin juuri, että syrjäytymiskehitys voi alkaa oireilla jo kolmivuotiaana. Lohdutonta, jos sille ei mitään mahdeta.