Kirjoituspöytää raivatessa (miksi se aina ajautuukin kaaokseen?) tuli vastaan maaliskuun Koiramme-lehti, jossa käsiteltiin otsikon kysymystä. Minullakaan ei ole yksiselitteistä vastausta. Totta on, että koirat ovat nykyään ensisijaisesti nuorehkojen naisten harrastus metsästyskoiria lukuun ottamatta. Ja valitettava tosiasia on, että naisten tekemisiä arvostetaan vähemmän kuin miesten. Luulen kuitenkin, että osittain on kyse myös tietämättömyydestä. Koiralajit eivät ole onnistuneet murtautumaan julkisuuteen. Jalis ja jäkis ovat kunnan "urheilupuolueelle" tuttuja lajeja, joille järjestetään harrastuspaikkoja, mutta  päättäjillä ei ole juuri hajuakaan siitä, millaisia koiraurheilulajeja on olemassa eivätkä he tiedä, että näitä kilpailuja järjestetään maailmanmestaruustasollakin.

Tiedottamista pitäisi siis tehostaa. Ammattitaitoisinta tiedottamista odottaisi kennelliitolta, mutta myös lajiliitot saisivat terästäytyä. Ehkä jotain voisivat tehdä myös harrasteyhdistykset ihan paikallisella tasolla. Monilla paikkakunnilla esimerkiksi julkaistaan ilmaisjakelulehtiä, joiden palstoille saattaisi olla helpompi päästä kuin "oikeaan"  sanomalehteen.

Koiraharrastuksen sisällä kannattaa myös miettiä tovi, miltä harrastuksemme näyttää ulkopuolisen silmin. Sitä on ehkä vaikea hahmottaa. Tästä minulla on yksi hyvä mutta huono esimerkki:  Aikoinaan ruvettiin puuhaamaan typistyskieltoa, jota tietenkin monet typistettyjen rotujen harrastajat vastustivat. Niinpä rotikkaporukat sanoivat, että rottiksen häntä pitää  typistää, ettei siihen voi tarttua "tilanteessa". Jäi selvittämättä, mitä ovat ne tilanteet, joissa rotikoiden häntiin tartutaan mutta saksanpaimenkoirien häntiin puolestaan ei tartuta. Julkisuuteen annettiin myös lausunto (oliko asialla ihan kennelliitto vai rotujärjestöt, en enää muista), jossa todettiin, että typistyskiellon vuoksi esimerkiksi monet merkittävät cockereiden (?) ja dobermannien (?) kasvattajat uhkaavat lopettaa kasvattamisen ja näin menetetään arvokasta geenimateriaalia.

Voi kiesus! Harrastuksen ulkopuolisen ihmisen silmin vaikuttaa omituiselta, että joku haluaa kasvattaa rotuaan vain, jos saa silpoa sitä. Ulkopuolinen ajattelee pikemminkin, että on hyvä jos tällaiset ihmiset luopuvat kasvattamisesta. Ihmiskuntaa ei myöskään suista raiteiltaan jonkin koirarodun  geenimateriaalin niukkeneminen. Itse asissa kokonaisen rodunkaan häviämisellä ei ole  olennaista merkitystä paitsi ehkä paikallisesti; onhan esimerkiksi suomenpystykorva toki kansallisaarteemme!

Koiraharrastuksen julkisuuskuvaa rasittaa myös, että harrastajat osaavat lyödä toisiaan kuin vierasta sikaa. Tämä johtunee enimmäkseen siitä, että koiraharrastus ei ole  yhtenäinen monoliitti kuten vaikkapa jalkapallo. Jalis on aina jalista. Koiraharrastus puolestaan on satojen eri rotujen kasvattamista, agilityä, tottista, pk-lajeja, ratajuoksua, valjakkolajeja, näyttelyitä, metsästyskokeita jne. Ymmärrys ja arvostus tai edes asiallinen keskusteluyhteys ei aina ylitä lajien rajoja.  Vaikeapa silloin on ruinata arvostusta koirattomilta.


Epäkohtia ei kannata lakaista maton alle, mutta kokonaisuutena ottaen koiraharrastus ansaitsisi enemmän myönteistä julkisuutta. Siihen voi jokainen koiraharrastaja omalta osaltaan vaikuttaa ainakin pikkuisen. Jos ei muuten niin huolehtimalla, ettevät  oman rekun jätökset loju keskellä jalkakäytävää, pulkkamäkeä tai puiston auringonottonurmikkoa!