Kirjoja on tullut luettua, mutta niistä kirjoittaminen on takunnut. En ole onnistunut valitsemaan luettaviksi sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joista olisin halunnut kirjoittaa. Moni teos on jäänyt myös kesken. Niitä voisin esitellä, kuten olen joskus tehnytkin, mutta se ei ole oikein reilua kirjailijaa kohtaan. Yritän toki kritiikkien ja takakansitekstien avulla jo etukäteen karsia joukosta ne, joista en todennäköisimmin innostu. Silti joudun usein toteamaan, että kirja on ammattitaitoisesti kirjoitettu, mutta en saa siitä mitään irti. Johtuneeko iästä?

Minulla on muutama inhokkiaihe tai -laji. Miten minusta tuli minä on varmaan tärkeä aihe aloittelevalle kirjailijalle mutta ei minulle, koska olen vanha harppu. Toinen inhokki on kirjoittamisesta kirjoittaminen, että tänään syntyi tekstiä puoli sivua, että kriitikot ovat tyhmiä ja matineoissa istuvat lukijat vielä hölmömpiä, että tulipa ryypättyä ja nyt pitäisi kuitenkin kirjoittaa, koska dead line lähestyy. Ja sitten ovat omaan napaan tuijottavat autofiktiot, joita tosin voi vahingossa lukea, koska ei tiedä, että kyseessä on enemmän tai vähemmän autofikto, ja päinvastoin.  Esimerkiksi Antti Hurskaisen minämuodossa kirjoitettu Kuihtuminen voisi olla autofiktiota mutta ei ilmeisesti ole, ainakaan jonkin kritiikin perusteella.

Kun en ole saanut fiktiosta mitään irti, olen lukenut enimmäkseen tietokirjallisuutta. Mutta onko tietokirjoista mitään itua kirjoittaa tällaiseen blogiin? Eipä juuri. Silloin tällöin kuitenkin yritän. Niinpä seuraava juttuni tuleekin käsittelemään Lauri Hokkasen  teosta Kenen joukoissa seisoin.