Nettipalstoilla näkee melko usein yllä olevan kysymyksen. Mitä itse vastaisin? Varmaan jotain tämän suuntaista: Hyvällä kasvattajalla on riittävästi näyttöä siitä, että hänen kasvattinsa edustavat oikea rotutyyppiä, ovat pääasiassa rodunomaisella tavalla hyväluonteisia,  ovat kutakuinkin  terveitä  (täydellistä terveyttä ei voi elävältä olennolta vaatia eikä sitä varsinkaan voi sille luvata)  ja käyttökoirarodun kyseessä ollen pärjäävät rodunomaisessa käytössä. Kasvattajan koirat elävät niille rodunomaisesti sopivissa oloissa ja niitä hoidetaan ja kohdellaan hyvin.

Mutta mitä palstoilla vastataan? Kerran pisti silmään esim. tällainen viritelmä. Henkilö A kertoi varanneensa pennun kasvattajalta X, jolloin joukko keskustelijoita kiiruhti onnittelemaan A:ta siitä, että hän on valinnut hyvän kasvattajan. Ai jaa, ajattelin, olin tavannut X:n muutaman kerran näyttelyissä ja luullut, että hän on omistanut koiran vasta parin vuoden ajan. Kerrankos sitä erehtyy! Pitääpä vilkaista kennelliiton jalostustietokannasta, millaisia kasvatteja X:lla on. Ei minkäänlaisia. Jospa hän on kasvattanut ilman kennelnimeä? Sitähän ei tietokanta kerro. Ei pitänyt paikkaansa sekään, kuulin myöhemmin.

Nyt oli vanha harppu huuli pyöreänä! Kasvattaja on hyvä, vaikka hän ei ole kasvattanut mitään. Ilmeisesti nuoriso tarkoittaa hyvällä kasvattajalla jotain muuta kuin harppu itse oli oppinut tarkoittamaan. Keskustelun puheenvuoroista saikin jo jonkinlaisen käsityksen kasvattajan hyvyydestä: Kasvattaja X on kiva ihminen. Astutettava narttu on näyttelyissä menestynyt koira. Jaa-a! Tähän harppu sanoisi, että kun on kyseessä nartun ensimmäinen pentue, niin sen jalostusarvosta ei kyllä voi sanoa sitä eikä tätä.

Tämän keskustelun jälkeen olen seurannut kiinnostuneena näitä hyvän kasvattajan haarukointeja. Usein näkee ohjeen, että tärkeintä on kasvattajan ja pennunostajan henkilökemioiden sopiminen yhteen. Ei kai siitä nyt haittaakaan ole, mutta toisaalta kasvattajan kanssa ei tarvitse olla tekemisissä sen jälkeen, kun on pennun saanut. Usein kuitenkin saa vaikutelman, että ostaja hakee paitsi koiraa, myös ihmissuhdetta, emohahmoa, olkapäätä, mentoria, treenikaveria, saman teltan jakajaa näyttelyreissuille, tiimiä, johon kuulua. Mikäpäs siiinä.

Kasvattajan rooli onkin muuttunut. Ei riitä, että hän kasvattaa koiria, mikä on varsin työlästä, sopii kokeilla! Lisäksi kasvattaja on vapaa-ajan ohjaaja ja elämysten tuottaja, joka järjestää miitinkejä ja koulutuksia ja on tietenkin tavoitettavissa 7/24.

Hassuinta mitä olen tässä asiassa nähnyt, on seuraava toteamus: "En missään tapauksessa ostaisi koiraa kasvattajalta, jolla ei ole kotisivuja." (En sano tätä sen vuoksi, että itsellänikään ei ole kotisivuja; en edes pidä itseäni  varsinaisena kasvattajana ja tuskin enää mitään kasvatankaan.) Tuo heitto kuitenkin kertoo, miten kauaksi on edetty siitä, että ihmiset tietäisivät ja varsinkaan ymmärtäisivät  oikeasti jotain koirista; he tietävät jotain siitä, mitä koirista sanotaan. Juu aivan, tavisostaja tiesi jokunen vuosi sitten vielä vähemmän, nyt hän sentään voi selata nettiä ja viisastua sen verran.

Mutta jokin kulttuurinmuutos viime vuosina on tapahtunut. Johtuisiko se siitä, että koira on yhä useammin myös kaupunkilaisille harrastusväline eikä ensisijaisesti perheenjäsen. Mikään uusi asiahan tämäkään ei ole. Käyttökoirat - metsästyskoirat varsinkin - ovat aina joutuneet lunastamaan olemassaolonoikeutensa toimimalla siinä tehtävässä, johon ne on hankittu; muuten niitä on uhannut Vihtavuoren serti. Onko tämä välineellistäminen kuitenkin saamassa liikaa jalansijaa ja kasvattajasta tulossa näiden harrastusvälineiden tuottaja sen sijaan, että hän - kuluneen sanonnan mukaan -  kasvattaisi "rakkaudesta rotuun" koiria ihmisille, jotka jakavat saman fiiliksen?