En varmaankaan olisi ottanut luettavakseni Matias Riikosen romaania Matara, ellei se olisi Finlandia-ehdokas. Tiedot romaanin sisällöstä eivät olleet lupaavia: pojat seikkailevat kesällä metsässä kuvitteellisessa valtiossa. Joopa joo, jokin yhteiskunnan allegoria varmaan. Ensimmäiset sata sivua kaahasinkin kirjaa eteenpäin välinpitämättömästi, että suoritanpa nyt tämän velvollisuuden alta pois ja sepä siitä. Mutta! Jossain vaiheessa huomasin lukevani tekstiä oikeasti, syventyen ja kiinnostuneena.

On siis jokin hämäräksi jäävä opisto, jossa asuu iso joukko eri-ikäisiä poikia, vanhimmat - ainakin leikkiin osallistuvista - ovat 15-vuotiaita. He ovat jakaantuneet neljään kansaan, joista kuvauksen kohteena ovat mataralaiset. Heidän vihollisiaan ovat esimerkiksi kallit ja kermit. Mataran valtion hallinto ja paikkojen nimeäminen lainaa  antiikin Roomaa. On senaatti, konsulit, auguuri ja imperator. Tapahtumia järjestetään forumilla. Ohi virtaava puro on Tiper ja toinen Rupikon. Henkilöilläkin on roomalaistaustaa. Joukosta löytyvät ainakin Caesar, Crassus ja Pompeius; kallit = gallialaiset, kermit = germaanit jne. Toimintaa ohjaavat lait, joita noudatetaan yleensä tiukasti, myös sodissa, joita mataralaiset käyvät toisten kansojen ja valtioiden kesken. 

Matara on yhteisön kuvaus. Mataran valtio on ollut olemassa ainakin kymmenen vuotta, joten sillä on jo historiaa. Se muuttuu koko ajan; vanhimmat pojat lähtevät ja uusia tulee tilalle. Yhteisössä on rooleja, tehtäviä ja hierarkioita, juonittelua, valtaa ja  vallantavoittelua, vihamiehiä ja ystävyyssuhteita, jotka vahvistuvat tai murtuvat. Keskeisiä henkilöitä on Caesarista vaikutteita saanut Kaius, joka on suorastaan traaginen hahmo. Kun  Kaius lausuu Caesarin suuhun kirjoitetut sanat Alea iacta est, lukija saa vihjeen hänen kohtalostaan. Kantavimmat hahmot ovat kuitenkin  yhdessä toimivat isoveli ja pikkuveli  (nimiä ei heille anneta). Heidän keskinäisen suhteensa ja pikkuveljen kasvutarinan kuvaus on  hienovireinen.

Ja sitten on vielä luonto: kalliot ja jäkäliköt, koivumetsät, hämyiset kuusikot ja rehevät kasvustot seuraavat toistaan, kun veljekset hiipivät tiedusteluretkellään. Lukuisat kasvilajit nimetään retkien edetessä. Jos lukija tuntee kasvit, hän voi "nähdä", millaisessa ympäristössä veljekset liikkuvat. Luonto myös muuttuu syksyn lähestyessä. Horsman haituvat lentävät tuulessa ja myrsky hajottaa majoja lopun alkua ennustaen. Lukuisat linnutkin osallistuvat tapahtumiin tahollaan, vaikka auguuri toteaakin realistisesti, että ne varoittavat toisiaan eivätkä ihmisiä. Mataran luonto on kuin maaginen toimija, veljesten eteneminen luonnon sylissä hypnoottista: Askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää, ja askel nousi.

Kaiken kaikkiaan Matara on hämmästyttävän hieno teos, yllätys ainakin kaltaiselleni lukijalle, joka ei ennestään tunne Riikosen tuotantoa.  Sitä mietiskelin aika paljon, millaiselle lukijalle suosittelisin Mataran lukemista. Jaksaisivatko siihen syventyä teoksen poikien ikätoverit? Toivottavasti mutta epäilen.