Marjaneh Bakhtiari on muuttanut Iranista Ruotsiin 6-vuotiaana. Niinpä Toista maatakin on käännnetty suomeksi ruotsin kielestä. Esikoisteos Mistään kotoisin (2007) on valitettavasti jäänyt minulta lukematta, vaikka tunnenkin sen kritiikkien perusteella.

Toista maata kertoo iranilaisesta maahanmuuttajaperheestä. Isä Mehrdad Abbasi työskentelee korkeakeakoulun opettajana, puhuu ja kirjoittaa moitteetonta ruotsia ja on aktiivinen kolumnisti ja paneelikeskustelija. Perheen äiti Noushini osaa ruotsia jonkin verran, omassa taloudessaan asuva isoäiti ei lainkaan. Tytöt Parisa (16) ja Baran (13) sen sijaan ovat Ruotsissa varttuneita ruotsalaisia, periaatteessa. Perheen vanhemmat ovat olleet tekemässä vallankumosta shaahia vastaan, mutta sitten islamilainen vallankumous on saattanut heidän oman turvallisuutensa vaakalaudalle ja siitä syystä pakolaisiksi Ruotsiin.

Teos irvistelee hauskalla tavalla Ruotsin epäilemättä hyvää tarkoittavalle mutta usein epäonnistuvalle maahanmuuttopolitiikalle,  monikulttuurisuusideologialle ja siihen liittyvälle puheenparrelle. Kun Mehrdad asettuu vastustamaan maahanmuuttajien kohtelemista lapsina ja vaatii, että heitä kohdellaan myös kielteisien asioiden suhteen kuin muitakin ruotsalaisia, häntä ruvetaan pitämään rasistina ja hänet erotetaan opettajan virasta. Hän on siis maahanmuuttaja, joka suhtautuu maahanmuuttajiin "rasistisesti".

Mutta milloin ihminen lakkaa olemasta maahanmuuttaja? Tekevätkö ihonväri ja nimi ihmisestä ikuisen maahanmuuttajan, myös toisessa polvessa? Pitäisikö sanan olla maahanmuuttanut vai jatkuuko muutto aina vain, kyselevät teoksen maahanmuuttajat.

Lisää näkökulmia ongelmiin tuo Parisan ja Baranin vierailu Iraniin. Tädin perhe onkin varakkaampi kuin tyttöjen oma, eikä serkkutyttö Negarilta puutu mitään nykyajan kotkotuksista kuten kännykkää, iPodia tai nettiyhteyttä.  Hänellä on jopa käytössään katumaasturi. Huivi on päässä lähinnä viitteellisesti, vuorilla lasketellaan ja bileissä käytetään alkoholia ja huumeita. Negar toteaakin serkuilleen, ettei Iran ole mikään Saudi-Arabia tai Afganistan. Negar on katkera siitä, ettei pääse vapaasti matkustelemaan kuten ruotsalaistuneet serkut. Miksi hänenkin vanhempansa eivät paenneet Iranista? "Maalaista" Irania Negar ei haluaisi serkuilleen esitellä; se jää tädin huoleksi.

Iranin matka antaa Parisalle ja Baranille paljon ajattelemisen aihetta, mutta kotona kaikki jatkuu suunnilleen entisenlaisena. Teoksen monikulttuurisuusteemaa kuitenkin laajennetaan vielä Mahrdadin oppilaiden Ranan ja Shahryarin avulla. Kumpikin hakee paikkaansa ideologiassa ja yhteiskunnassa. Se ei ole helppoa! Ja kun Parisa menee viimeisen kerran kuuntelemaan isänsä paneelikeskustelua, hän laittaa päähänsä huivin hyvin tietäen, ettei se ole isän kannattama ratkaisu.

Teoksen alkulehdillä M. B. kiittää "ariannaa" avusta sen tiivistämisessä. Ehkäpä tiivistämisen varaa olisi ollut enemmänkin. Hauska ja ajatuksia herättävä teos alkaa jossain vaiheessa toistaa itseään. Teos on kuitenkin lukemisen väärti. Ruotsin maahanmuuttopolitiikka ja siihen kytkeytyvä ideologia on varsin samanlaista kuin Suomen. Bakhtiarin teos sopiikin hyvin virkistäväksi puheenvuoroksi myös Suomen maahanmuuttokeskusteluun. Sillä on puolellaan se erinomainen etu, että maahanmuuttajuutta tarkastellaan sisältäpäin, ei "kantaväestön" suuntaan tai toiseen vääristävien silmälasien läpi. Bakhtiari on muistanut tunnollisesti ottaa huomioon myös sen, etteivät maahanmuuttajatkaan ole homogeeninen ryhmä. On koulutettuja ja kouluttamattomia, hyvällä asuinalueella ja slummissa asuvia jne. Jotain tarttis tehdä mutta mitä?