Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden ajoittui - muistanko oikein - toisen maailmansodan aikaan, ellei sitten ollut kyse ensimmäisestä tai molemmista... Joka tapauksessa teos oli arvostelumenestys ja päätyi jopa Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Itse en tästä teoksesta pitänyt. Se oli jotenkin takakireä, pihtisynnytetyn, kuivakkaasti laskelmoidun oloinen. Halusin kuitenkin katsoa, miten Linturi pärjää toisella teoksellaan, joka on usein kirjailijalle vaikea pala. Niinpä tartuin Linturin uutuuteen Malmi 1917. 

Kuten teoksen nimi jo vuosiluvullaan  vihjaa, tässäkin kirjassa eletään vaikeaa vaihetta Suomen historiassa: kansa on revennyt punaisiin ja valkoisiin. Muita teoksen jakolinjoja ovat suomen- ja ruotsinkieliset, nuoret ja vanhat sekä kaupunkilaiset ja maalaiset, jopa eteläsuomalaiset ja sisämaan hämäläiset. Tässä sekavassa tilanteessa joukko nuoria ihmisiä kuten Karlqvistin Ingebor ja Lettu sekä Puolakan pojat  yrittävät elää nuoruuttaan ja selviytyä tapahtumien vyöryssä. Kenen joukoissa seisot? Joillekin se on selvää, toisille ei.

Kertojan ote on Malmi 1917:ssa piirun verran rennompi kuin esikoisteoksessa. Se on mielestäni kehitystä. Ingeborg, Oiva ja Lettu ovat riittävän eläviä ja uskottavia hahmoja kiinnostaakseen lukijaa. Aikakauden ilmapiiri on tavoitettu hyvin. Mutta jotain jää puuttumaan. Mietin pääni puhki, mitä se on. Minua jotenkin rasittaa Linturin kieli, lyhyt hakkaava lause. Kielikö yksin tökkii? Ehkä ei sentään. Lopulta päädyin siihen, että Linturin teos ei vain kosketa minua, kuten ei hänen esikoisteoksensakaan. Kyse on siis aivan subjektiivisesta kokemuksesta, ja muuhun kuin niistä kertomiseen  en  tässä blogissa edes pyri. En esimerkiksi yritä vääntää analyysiä. Tämä saa tällä kertaa riittää. Linturin taidan vastedes jättää rauhaan.