Toissapäivä oli tämän syksyn päiväksi poikkeuksellinen: koko päivän aurinkoista, illalla kuunsirppi ja tähtitaivas näkyvissä. Se että oli myös lämmintä, ei niin harvinaista ollutkaan. Onneksi ehdimme lenkille ennen auringonlaskua. Se tehtiinkin ihanan sään vuoksi pitemmän kaavan mukaan eli lähdettiin vaihteeksi järven suuntaan. Sitten ruokaa nassuun, jonka jälkeen oli hyvä syy pötkähtää sohvalle katsomaan uutiset. Luna hyppäsi seuraksi, ja kun ei mahtunut viereen, käpertyi mahan päälle.

Talvisin aurinko laskee horisonttiin olohuoneen ikkunoiden kohdalla. Sohvalta näkee punaisen taivaan hämärtyvän iltapäivän sinisyyteen ja pimenevän iltaan. Siinä köllötellessä tulee oravanpesäolo: Makeasti oravainen/ Makaa sammalhuoneessansa (A. Kivi). On lämpöistä, levollista ja turvallista. Jossain vaiheessa nukahdin. Ilmeisesti vatsaa lämmittävä Luna nukkui myös, koska ei härättänyt minua liikkumisellaan. Heräsin siihen, että sohvan vieressä koisiva Tuisku-muori alkoi kuorsta!

Luulen, että Aleksis Kiven Timon laulu on niin rakastettu runo, koska se tavoittaa jotain olennaista suomalaisen sielunmaisemasta, jotain geeneihin kiinnittynyttä, selkäytimeen junttautunutta. Ehkä uusille alueille lähteneet esi-isämme eivät olleet kummoisia seikkalilijoita vaan vetäytyjiä, joille antoisat riistamaat tarjosivat näppärän syyn loitontua muusta yhteisöstä? Itä-Suomeen siirtyneet olivat vielä oma lukunsa. Siinä missä länteen levittäytyneet jämähtivät jokilaaksojen kyläyhteisöihin, itään edenneet hajosivat pitkin korpia kaskipeltojen, pyyntialueiden ja kala-apajoiden äärelle. Ei ihme, että Savon ja Kainuun takametsissä elää vielä sellainen metsäsuomalaisuus, joka on jo minun ikäpolveni kaupunkilaisille vierasta, nuoremmista nyt puhumattakaan.

(P.S. Korjasin klo 21.10 Kiven runon nimen ja poistin siitä toiseen runoon eli Sydämeni lauluun kuuluvan säkeen Kaukana on vaino, riita/ Kaukana kavala maailma. Kansalliskirjailija on ansainnut sen, ettei hänen teoksiaan siteerata väärin! Sydämeni laulu mieskuoron esittämänä on myös niitä luihin ja ytimeen meneviä kansallisen kulttuurin peruskokemuksia, siis meille ikääntyville.)