Panu Rajalan teos Lasinkirkas, hullunrohkea (WSOY 2010) kertoo Aila Meriluodon elämästä, ennen kaikkea miessuhteista,  ja jossain määrin myös runoudesta. Se ei ole kirjallisuustieteellinen "elämä ja teokset" -tyyppinen tutkimus kuten oli Rajalan Waltarista kirjoittama Unio Mystica. Vaikka lähteitä on käytetty, ote on tarinoivampi ja sellaisena hyvin lukijaystävällinen. Jos on aikaisemmin lukenut Meriluodon omia teoksia, Rajalan teos tuo melko vähän uutta Meriluodon henkilö- ja kirjailijakuvaan. Itselleni uusi tieto oli, että professori, kirjallisuudentutkija Kai Laitinen oli nuorena opiskelijana rakastunut Meriluotoon, mutta Meriluoto antoi pakit. En myöskään tiennyt, miten höyrähtänyt runoilija, kriitikko jne. V.A. Koskenniemi Meriluotoon oli, vaikka tiesin että oli. Ja että Paakkaset ovat ruvenneet riitelemään Aila Meriluodon kanssa rahasta Jouko Paakkasen kuoltua...

Välillä suorastaan mietin, miksi tämä teos on kirjoitettu. Onko sillä muuta tavoitetta kuin ratsastaa Meriluoto-buumilla, joka vain tuntuu jatkuvan? Joka tapauksessa kirja on näppärä johdatus Meriluodon maailmaan ja antaa toivottavasti aiheen lukea myös hänen omia teoksiaan, jos ne ovat tähän saakka jääneet tuntemattomiksi. Meriluodon elämä on totisesti ollut värikäs. Tällainen harmaa hiiri lukee siitä hämmästyksen sormi ihmetyksen suussa. Mutta luulenpa, että Rajalan teos riittää osaltani tästä aiheesta. Muutaman Meriluodon runokokoelman sen sijaan aion lukea. En ainakaan muista, että olisin lukenut muita kuin ilmestymisaikanaan kohutun esikoiskokoelman Lasimaalaus, enkä siitäkään enää paljon muista muutamaa komeaa ja usein siteerattua runoa lukuun ottamatta.