Omissa kasvateissani on muutamia koiria, jotka ovat ilmeisesti arkoja. En ole sitä omin silmin ollut toteamassa, mutta minulla ei ole syytä epäillä omistajien kokemuksia. Niinpä olen joutunut paljon pohtimaan aran koiran olemusta. Mitä arkuudella ylipäänsä tarkoitetaan? Milloin koira on perinnöllisesti arka? Miten pentuajan kokemukset ja ennen kaikkea asema pentulaumassa vaikuttavat koiraan? Miten omistaja vaikuttaa koiransa kehitykseen? Omat narttuni eivät mielestäni ole arkoja, mutta niillä on arkoja jälkeläisiä. Mikä on yhdistelmän uroksen vaikutus ja mitä "arkuuden siemeniä" on nartuissani? Viimeksi kävin opiskelemassa luonteeseen liittyviä asioita HETI ry:n järjestämässä, Riitta Liimataisen vetämässä luonneillassa. Suosittelen!

Arkuus on toisaalta helppo, mutta tarkemmin ajatellen monimutkaisempi ilmiö. Nykykoirien on valitettavasti pakko sopeutua kaupunkielämään, joka ei aina ole niille lajityypillisesti ihanteellista On selvää, että jos koira koko ajan pelkää tavallisessa arkielämässä kohtaamiaan asioita, se on jatkuvasti stressaantunut eikä elämä ole kivaa. Tällainen arkuus on ilman muuta haitallinen ominaisuus koirassa. Hyvähermoisenkaan koiran ei kuitenkaan tarvitse olla täysin peloton. Esimerkiksi JAU Yrjölä on kiinnittänyt huomiota siihen, että täydellinen pelottomuus outojen asioiden edessä on itse asiassa tyhmyyttä: koira on menettänyt sen esi-isänsä suden arkuuden, joka on ollut ja on sudelle tärkeä hengissä säilymisen apukeino.

Tämä seikka tuli mieleeni, kun luin Messarin näyttelyn kirvoittamaa nettikeskustelua. Tyypilliseen tapaan keskustelijat päivittelivät koirien arastelua. Toiset taas hehkuttivat, miten heidän ensikertalainen junnukoiransa ei korvaansa lotkauttanut vaan oli heti ovesta sisään päästyään Messarissa kuin kotonaan. Jaa-a! Itse olen sitä mieltä, ettei koiran tarvitse eikä pidä olla mihinkään reagoimaton zombi. Jos on, jotain muuta on pesuveden mukana kenties taas menetetty. Messarin kaltainen iso sisänäyttelyhän on  koiran kannalta äärimmäisen omituinen ympäristö, joten on luonnollista, jos koira aluksi suhtautuu tilanteeseen arkaillen. Olennaista on, että hyvällä hermokenteella varustettu koira "toipuu"  pelästyksestään havaitessaan,  että tilanteessa voi sentään pärjäillä. Sitä paitsi täydellinen reagoimattomuus voi olla myös koiran tapa pelätä, luulen. Se ikään kuin vetäytyy kuoreensa, sulkee ulkomaailman pois tietoisuudestaan.

Yleisen arkuuden lisäksi koiralla voi olla jokin rajatumpi pelon aihe. Omista koiristani nuorin, Luna,  on niistä ainoa, joka pelkää ukkosta ja varsinkin ilotulitusta. Tällaisesta pelosta on käytännössä vain vähän haittaa, ellei pelko yleisty, niin kuin ilmeisesti joskus käy. Mielenkiintoista on, ettei Lunan äiti Pilvi  tai isoäiti Tuisku pelkää edm. asioita. Mistä siis Lunan pelko on peräisin?  Pilvi on epäilemättä pehmeä koira. Se ei  arkaile mitään, mutta muistaa ikävät kokemukset pitkään. Niinpä se ei lainkaan pelännyt eläinlääkäriä ennen  ensimmäistä hammaskiven poistoa. Päinvastoin, saimme eläinlääkäriltä oikein kiitosta, kun olimme rokotusreissulla Pilvin ja  Tuiskun kanssa: "Ovatpas ne reippaita ja rauhallisesti käyttäytyviä!"  Ilmeisesti jokin kuitenkin meni hammaskiven poistossa pieleen - ja siitä lähtien Pilvi on muistanut vinkua eläinlääkärin odotushuoneessa. Huoh! Mutta voisin siis päätellä, että pehmeys on arkuuden esiaste.

Muuten pehmeä ei mielestäni ole aran synonyymi, mutta onko pehmeä sama asia kuin herkkä? Entä ihmisiä kohtaan pidättyväinen? Eräässä keskustelussa sitäkin pidettiin arkuutena, muistaakseni myös R. Liimataisen luennolla, mutta tarkistan tämän asian muistiinpanoistani, jahka muistan.  Itse en ole samaa mieltä, mutta kovasti asia riippuu perusteluista ja myös rodusta. Lopetan tälla kertaa tähän, mutta jatkan aiheesta joko tähän tai uuteen juttuun.