Marko Kilpi on kirjoittanut onnistuneita rikosromaaneja. Jokin niistä oli peräti Finlandia-ehdokkaana, mikä kertoo siitä, että teoksilla on myös kaunokirjallisia ansioita. Niinpä kun Kilveltä ilmestyi uusi romaani Undertaker Kuolemantuomio, siihen piti tarttua.

Ei tarvitse lukea pitkälle huomatakseen, että Kilven tyyli on muuttunut. Laveamman, kuvailevan tyylin on korvannut lyhytlauseisena nakuttava kieli: Tiina odottaa vastausta. Ihan millaista vaan. Mitään ei kuulu. Se hermostuttaa häntä. Hän vilkaisee muihin päin. Saaren ilme on muuttunut kärsimättömäksi. Nyt ei ole oikea aika soittaa puheluita. Tällaisen  selkokielen kirjoittaminen ei välttämättä ole helppoa; ainakaan se ei ole helpompaa kuin lavertelu. Makuasia on, pitääkö siitä. Minä en pidä; nakutuksen lukeminen on pidemmän päälle rasittavaa. Toisaalta se sopii hyvin tähän teokseen ja tekee siitä tyypiltään  enemmän äijäkirjallisuutta kuin Kilven aikaisemmat romaanit. Ainakin kielen puolesta Undertakeria voisi suositella myös vastentahtoisesti ja huonosti lukeville pojille. Ei pitäisi ainakaan olla vaikeaa! (En tarkoita, etteivätkö tytöt voisi lukea Undertakeria, mutta julkisuudessa on viime aikoina puhuttu paljon nimenomaan poikien huonosta luku- ja kirjoitustaidosta. Onhan se huolestuttavaa!)
 
Undertakerin pääpahis on hautausurakoitsija Kivi. Siinä sivussa hän on huumekauppias ja murhamies. Poliisit ovat  huumekauppiaan jäljillä, mutta nappaavat Tallinnan lautalta väärän miehen. Kivi tajuaa, että muuan Jouni on vasikoinut. Se merkitsee Jounille hengenvaaraa. Kivi on  kyllä hyytävä tyyppi, fiktiivisenä hahmona omaperäinen nappisuoritus.  Muut henkilöt ovat pääasiassa poliiseja, lisänä nuori opiskelijapariskunta. Kiveen verrattuna he  ovat  luonnosmaisia. Pääjuonen rinnalla kulkeva poliisin itsemurhatapaus ja opiskelijapariskunnan vaiheet jäävät ikään kuin ilmaan roikkumaan. Kenties syystä, että Kiven tarina jatkuu ja nyt esille tuotuja aihioita työstetään silloin eteenpäin?
 
Kilven varhaisissa teoksissa harrastettiin saarnaavaa maailmanparantamista. Undertakerista se on pääosin karsittu - ja hyvä niin. Kilpi on kelpo kirjailija mutta yhteiskunnallisena ajattelijana tusinatapaus. Paha ei Undertakerissa saa palkkaansa, kuten ei oikeassa elämässäkään. Toivottavasti niin kuitenkin käy (neliosaisen?) sarjan lopussa. On balsamia sielulle, että hyvä voittaa pahan edes fiktiossa.
 
Undertakerin lukemiseen meni minulta taukojen vuoksi  pari viikkoa, koska mietin, haluanko itse asiassa enää lukea pahuudesta. Jollain tavalla se myrkyttää mieltä. (Joo, saa nauraa vapaasti.) Jotain ruotsalaista kohtuuttoman raakaa rikosromaania lukiessani ajattelin ensimmäisen kerran, onko mielekästä uhrata rajallista aikaansa p*skassa kahlaamiseen. En tiedä. Seuraavat Undertakerit varmaan kuitenkin luen. Ellen muuten, niin uteliaisuudesta. Sitä paitsi Undertaker on hyvä rikosromaani.