Pidin Holman esikoisteoksestä Järjestäjä ja olen  odottanut uteliaana Holman seuraavaa teosta. Mutta autofiktiota, voi ei. Olen Knausgårdini lukenut ja saanut siitä yliannoksen tätä lajityyppiä. En ole Holma-fani enkä kuuntele hänen suosittuja podcastejaan, niin että pelkkä kirjoittajan henkilö ei saa minua tarttumaan Holman teokseen. Paitsi että tartuin kuitenkin. Ehkä kyse on tirkistelynhalusta.

Kun kirjan nimi on  Kaikki elämästä(ni), ei ole  yllättävää, että se kertoo -  Holman elämästä. Holma vierailee lapsuutensa maisemissa Lapualla, Sonkajärvellä ja vanhempiensa kesämökillä muistelemassa menneitä ja tuskailee, ettei kustantajalle luvatun uuden teoksen kirjoittaminen edisty. Siinä sivussa hän heittää netin välityksellä tylsää läppää joidenkin tuttujensa kanssa. Perusvire on ankea ja negatiivinen. Holma suhtautuu happamasti kaikkeen eikä toki säästä itseäänkään. Jostain syystä tämä tuntui minusta poseeraukselta, ikään kuin iskelmältä oli elämän valttikortit mulla kädessäin ja avoinna kaikki portit, mutta kuinkas sitten kävikään. Joo. Teoksen edetessä aloin uskoa tekstin vilpittömyyteen ja suorastaan ahdistuin Holman puolesta: voi voi, yritähän piristyä, kyllä se siitä. 

Mikä tämän muutoksen aiheutti? Luultavasti vakuutuin Holman tavasta kuvata häpeää. Sitäkin epäilin pitkään mutta uskoin lopulta, että Holma on tosissaan eikä vain esitä. Hämmästelen  omia reaktioitani. Vaadin Holmalta "aitoutta" ja olen sen tunnistavani. Millä lihaksilla ja miksi? 

Holma osaa kirjoittaa, siitä ei ole epäilystäkään. Jos seuraavakin teos käsittelee pääasiassa Antti Holmaa, se jäänee kuitenkin  minulta väliin. Elämästä Holmalla sen sijaan on kiinnostavaa sanottavaa. Toivon, että  se on seuraavalla kerralla paketoitu  autofiktion asemesta fiktioksi.