Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat on näitä Finlandia-ehdokkaita, joita urakoin läpi. (Hurmeen kirjankin sain juuri käsiini; lukeminen jäänee joulunpyhiin.) Sandun teoksesta on tähän mennessä kirjoitettu niin paljon, että yritän olla lyhytsanainen, koska en varmaankaan tulisi sanoneeksi teoksesta mitään uutta.

Kahden kulttuurin välissä ollaan. Perheen isän juuret ovat pienessä romanialaisessa kylässä, äiti on suomalainen. Isän veli perheineen on lisäksi muuttanut Jenkkeihin, joten kolmaskin kulttuuri asettuu edellisten rinnalle. 

Näkökulma on tyttären. Ihmissuhteita  kuvataan hienovireisesti. Kommunismin ajan Romania näyttäytyy rujona mutta myös pittoreskina. (Luulen, että Sandu inhoasi Romanian nimittämistä pittoreskiksi.)

Etsimättä tuli mieleen toinen mainio esikoisteos, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Kuinka ollakaan, kirjailija motkottaa SK:n haastattelussa, että hänen kirjansa  rinnastaminen edm. teokseen on kriitikolta laiska veto. Jaha. Säästynpähän siltä vaivalta, että ryhdyn tällaista vertailua rustaamaan.

Valas nimeltä Goliat on hyvin rakennettu kokonaisuus. Se ei kikkaile, mutta ei myöskään paljasta korttejaan heti kättelyssä. Tarina kiertyy auki pakottomasti ja pitää lukijan otteessaan. Teoksessa on sellaista tuoreutta, jota ei mielestäni esimerkiksi kovin ennalta arvattavassa Autarktiksessa ole. Esikoiskirjailijat ovat nykyään taitavia. Sandun teos ei ole turhaan päätynyt  Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, olkoonkin, että se otos vuoden kirjasadosta on aina mitä suurimmassa määrin makuasia.