Kävelen koiruuksien kanssa yhdistettyä pyörä&jalankulkutietä. Näitähän nykyään riittää. Havahdun siihen, että pyöräilijä suhahtaa ohi noin kymmenen sentin päästä koirasta. Säikähtäneenä kivahdan  vastoin tapojani  pyöräilijälle, että olisit soittanut kelloa. Se on tietysti turhaa. Hän ei kuule, mitä sanon, eikä välitä vaikka kuulisikin. Sitä paitsi pyöräilijät väittävät, että jotkut jalankulkijat suuttuvat, jos heille rimpauttaa kelloa. Miksi ihmeessä! Sehän on vain tiedottamista.

Yritän kyllä koko ajan kuulostella, tuleeko takaa pyöräilijä. Se ei aina onnistu. Päässä on pakkasilla yleensä panta ja paksu huppu, ja pyörä etenee lumessa hiljaa. Usein huomaan pyörän lähestymisen koirien ruumiinkielestä, mutta aina nekään eivät juuri reagoi; kaupunkilaiskoirat ovat tottuneet kaikenlaiseen eivätkä välttämättä korvaansa lotkauta. Pitemmällä lenkillä ei koiria kuitenkaan voi koko ajan pitää lyhyessä taluttimessa aivan oman jalan vieressä. Yritän toki asemoida ne niin, että olen itse ikään kuin puskurina koirien ja pyöräilijöiden välissä, mutta  silloin kun päästän remmit löysemmälle, koirat voivat myös äkillisesti siirtyä sivusuunnassa. Ja taas on vaara tarjolla. 

Ennenvanhaan - jolloin kaikki oli tunnetusti paremmin - talvipyöräilijät olivat harvinaisia. Niinpä silloin kun maa jäätyi, alkoi olla liukasta ja satoi lunta, koirien kanssa kävelijä saattoi yleensä rentoutua: Aah! Nyt päästiin pyöräilijöistä eroon. Nykyään talvella pyöräilemisestä on tullut trendikästä terveysliikuntaa.

Kesällähän pyöräilijät ovat aina olleet riesana, myös jalkakäytävillä, jossa aikuiset eivät edes saisi suhata. Lisäkiusana ovat sopivissa paikoissa kovavauhtiset rullaluistelijat ja -hiihtäjät, uusimpana harmina maastopyöräilijät. Missään ei saa koiranulkoiluttaja liikkua rauhassa, paitsi umpimetsässä. Yhyy!