Orhan Pamukin Viattomuuden museo (2008, suom. 2010) on kirjaimellisesti kamalan ihana kirja. Inhosin lähes alusta alkaen sen minä-kertoja päähenkilöä Kemalia: kaveri on menossa kihloihin (ja menee) viehättävän Sibelin kanssa, kun hän eräänä päivänä pistäytyy kauppaan ostamaan Sibelille käsilaukun ja rakastuu silmänräpäyksessä nuoreen kauniiseen myyjättäreen, kaukaiseen sukulaiseensa Fusuniin (nimessä pitäisi olla ensimmäisen u:n paikalla samanlainen kirjain kuin saksalainen y; ehkä se piilee näppiksellä, mutta en jaksa etsiä). Kemalin ja Fusunin välille kehittyy intohimoinen suhde, joka kestää puolitoista kuukautta. Sibel tajuaa, että jotain on vinossa, saa tietää totuuden ja katkaisee suhteen Kemaliin, kun huomaa, ettei onnistu "parantamaan" Kemalia.

Nyt Kemal olisi vapaa naimaan Fusunin, mutta tämä onkin jo naitettu naapurin pojalle, nuorelle Feridunille. Nuoripari asuu Fusunin vanhempien kanssa, ja Kemal ryhtyy vierailemaan perheen luona saadakseen edes nähdä Fusunia. Lopulta hän istuu perheen kanssa päivällisellä useita kertoja viikossa lähes kymmenen vuoden ajan. Isänsä kuoltua Fusun ottaa eron Feridunistä, joten Kemal voisi lopulta saada hänet aviovaimokseen. Haave ei toteudu, koska Fusun kuolee. Jätän kertomatta, miten.

Jo Fusunin perheen luona vieraillessaan Kemal on ryhtynyt keräilemään - käytännössä varastamaan - Fusunille kuuluvia esineitä ja varastoimaan niitä tyhjään kämppäänsä. Fusunin kuoleman jälkeen Kemal alkaa rakentaa ostamastaan Fusunin perheen kotitalosta Fusunin museota. Museoprojektinsa vuoksi hän matkustaa ympäri maailmaa tutustumassa yli 5000 museooon.

Että osaa olla ärsyttävää! Tyyppi tekee rakkaudesta Fusuniin itselleen pakkomielteen ja sulkee suuren osan todellisuudesta pois mielestään kuvittelemalla, etteivät häntä ympäröivät ihmiset ole selvillä tästä pakkomielteestä ja sen synnyttämistä omituisuuksista. Tosin ympäristökin osallistuu tähän sumutukseen täysin palkein, varsinkin oma äityli ja Fusunin vanhemmat ja aviomies. Kukaan heistä, sen enempää kuin ystävätkään, eivät yritäkään ravistaa Kemalia hereille. Turhaa se tosin olisi ollutkin.

Tylsä ihminen on myös Fusun, jonka avut rajoittuvat kauniina olemiseen, kotona istuskeluun ja oikkuiluun. Rakastiko hän edes Kemalia? Fusun kuitenkin tekee ratkaisun, joka lopettaa tämän vuosikymmenen mittaisen merkillisen suhteen. Teoksen naisilta löytyy sitä voimaa, jota nahjusmaisella Kemalilla ei ole. Hänen elämänsä juuttuu samoille raiteille.  "Orhan Pamukin" Kemal kuitenkin toivoo kirjaavan viimeisiksi sanoikseen: "Haluan kaikkien tietävän, että elämäni oli hyvin onnellinen." Selevä!

Pamuk on uskomattoman taitava kertoja. Taidosta kertoo jo se, että lukija menettää viileän analyyttisen asenteensa ja alkaa suhtautua teoksen henkilöihin kuin eläviin ihmisiin hyvin tietäen, että kyse kuitenkin on vain fiktiosta. Loputtomasti vyöryvät yksityiskohdat uuvuttavat lukijaa mutta imaisevat mukaansa: miten jollakin voi olla niin rajaton mielikuvitus! Esimerkiksi teoksen 69. lukua otsikoltaan Joskus lukiessa tekisi mieli heittäytyä lattialle kirkumaan, eikö se jaaritus koskaan lopu. Samalla on pakko lumoutua siitä, ettei se tunnu koskaan loppuvan vaan lataa esille yhä uuden asian, jota tehtiin tai ei tehty joskus Fusunin kotona. (Tulipa myös mieleen, olisiko Sofi Oksanen saanut vaikutteita tästä kerrontatyylistä?) Kun Kemal kuvailee rakkauttaan ja rakkaintaan, kyyninen lukijakin heltyy. On tämä toki yksi vuosisadan rakkaustarinoista. Vaikka sukujen sukset eivät Kemalin ja Fusunin tarinassa menekään ristiin, tuo se silti mieleen Romeon ja Julian: "Ei liene toista niin surullista tarinaa kuin Romeon ja Julian!"  No, tässä on. Viattomuuden museo ei kuitenkaan ole ankea vaan lempeän huumorin sävyttämä teos.

Tästä teoksesta riittäisi kirjoitettavaa, mutta kello lähestyy jo kahtatoista, joten taidan painua pehkuihin. Ehkä vilkaisen noin alustavasti Haruki Murakamin teosta Kafka rannalla, joka on seuraavana ohjelmassa.