Vietin kaikessa rauhassa siestaa olkkarin sohvalla, kun meidän havaneesien  pomo, liiteri kuten sitä nimitämme, tuo kulahtanut kurttukaula, huhuili minua keittiöön. Laiskotti niin maan vietävästi, joten punnitsin, olenko kuulevinani vai en. Keittiö on paikka, jossa on ruokaa, mutta siellä tehdään myös tympeitä toimenpiteitä. Raotin toista silmääni nähdäkseni, onko kurttukaula sytyttänyt kirkasvalolampun. Se voi merkata kynsien leikkaamista. Puolisokea kurttis ei ilman sitä näe, onko leikkaamassa kynttä vai varvasta.  En kuitenkaan nähnyt enkä kuullut mitään epäilyttävää, joten päätin käydä vilkaisemssa, mitä asiaa liiterillä olisi. Ehkä saisin juustonokareen palkaksi viitseliäisyydestäni.

Liiteri seisoi keittiössä salaperäisen näköisenä. Kun pääsin sen eteen, se sanoi tsädäm ja veti selkänsä takaa esiin, niin,  minkä? Jonkinlaisen pahvinpalan tai levyn. Kenties se on juomakupin alunen, arvelin. Minusta me havaneesit kylläkin juomme siististi päinvastoin kuin ne loppaposket, joita meillä aikoinaan oli. Ne pärskyttivät vettä ympäriinsä ja ravistivat lopuksi lörppähuulensa niin, että räkä lensi pitkin seiniä. - Ei ole vesiastian alunen vaan maalaus, selvitti liiteri. So? Se näytti odottavan jonkilaista kommenttia. Juustopala tuntui lipuvan saavuttamattomiin...Nyt on keksittävä jotain. Tihrustin maalausta. Siinä oli jokin valkoinen hahmo etualalla rantakalliolla ja takana järvi ja taivas. - Kröhm, kakostelin, - laineiden liplatus on oivallisesti tavoitettu, ja pilvet näyttävät melk-- hyvin aidoilta kuin myös syvyysvaikutelma. Etualan hahmo on, on, mielenkiintoinen. Mietin kuumeisesti, mikä se on. Olisi kannattanut katsoa tarkemmin television luonto-ohjelmia. Jääkarhu? Jänis? Mitä muita valkeita eläimiä on olemassa? Sitten välähti: naali! - Naalin kettumainen oveluus on  saatu elävästi esiin sen ilmeessä, totesin.

-Naalin! parkaisi liiteri ja tivasi, milloin olin nähnyt naaleja meidän ex-kesämökillä. Ai maalauksessa ollaan niillä kallioilla. Kas kun en huomannut. Mutta kurttukaula pauhasi jo, että vaalea hahmo on tietenkin havanna. Mutta kuka meistä, se arvuutteli. Koska siinä ei ole mustaa, ei se ainakaan Luna ole, päättelin. Minni? Olin vain vuoden ikäinen Minnin kuollessa enkä muista sitä tarkasti. Ines? Ei, Ines oli kullanvärinen. Tuisku vai minä? Olinpa tyhmä. Tietenkin se olen MINÄ. Sen vuoksihan juuri minut kutsuttiin maalausta katsomaan.

Pakko myöntää, että olin imarreltu. Tosin olin ehtinyt sanoa itseäni ovelannäköiseksi. - Mutta sinähän olet ovela pikku jeppana, leperteli kurttis. Silmäilin maalausta uudestaan. Mihinkähän takaosani on unohtunut? - Se on kallionkuopassa ja eturuumis sen reunalla, valisti liiteri. Etuosani näytti levitoivan kallion yläpuolella. Sitä en kuitenkaan sanonut ääneen, koska arvelin, että on viisainta pitää suu supussa. Se kannatti, koska liiteri availi jo juustopakettia. Sitten me söimme salaa palaset ihanaa, rasvaista, kaloripitoista juustoa. Kun käännyin, huomasin, että Tuisku ja Luna seisoivat takanani ja lipoivat huuliaan. - Olkoon menneeksi, heltyi kurttis ja palkitsi nekin juustopalalla. Niin mistä? - Olemassaolosta, kuittasi kurttukaula. Siihen ei ollut minulla lisäämistä.