Laura Lindstedtin Oneiron voitti odotetusti Finlandia-palkinnon. Minulla oli tuuria: sain Oneironin kirjastosta muutamaa päivää ennen sen palkitsemista. Siitä lähtien olen yrittänyt lukea Oneironia. Ei onnistu. Pääsen eteenpäin 5 - 10 sivua. Sitten alkaa silmä luppasta, kirja on pantava syrjään ja ruvettava nukkumaan. Oneiron (= uni) on unettava. Unettava ei kuitenkaan ole sama asia kuin tylsä tai huono. Siitä millainen kirja Oneiron omasta mielestäni on, minulla ei ole vielä mielipidettä. Minun on kuitenkin ruvettava lukemaan sitä valveillaoloaikaan. Myöhäisillan sänkylukemiseksi se ei minulle sovi.

Lindstedtin puheenvuorosta palkitsemistilaisuudessa nousi kohu niin kuin oli varmaan tarkoituskin. Itse kuulun siihen joukkoon, jota puheenvuoro tympäisi, vaikka olen joistakin asioista kuten hallintarekisteristä Lindstedtin kanssa samaa mieltä. Minua tympäisi se, ettei edes yhtä päivää tai yhtä juhlatilaisuutta vuodessa voi omistaa vain kirjallisuudelle. Kirjallisuus olisi sen ansainnut; se on tärkeää omana itsenään ilman poliittisen paatoksen tukea. Me lukijat jotka kirjojen hinnassa tai veroina maksamme viulut, olemme sen ansainneet. Politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua tulee tuutin täydeltä  muutenkin. Sitä ei ole pakko tuputtaa joka paikkaan. Lindstedt ei edes sanonut mitään omaperäistä  vaan puhe meni yllätyksettömästi punavihreiden nuottien mukaan.

Minulla on ollut tapana ostaa Finlandian voittanut kirja, paitsi jos olen ehtinyt lukea se ennen palkitsemista. Nyt ei tarvitse; nautin kirjastolaitoksen palvelusta.