Orhan Pamukin romaani Punatukkainen nainen on alkujaan ilmestynyt vuonna 2016. Sen  keskiössä on Cem, aluksi 17-vuotias nuorukainen, joka on päätynyt kesätöihin kaivamaan kaivoa mestari Mahmutin kanssa. Cemin  oma isä on häipynyt kuvioista, ja Cem pitääkin Mahmutia eräänlaisena isähahmonaan. Joutohetkinään Mahmut kertoilee vanhoja tarinoita. Lopulta myös Cem päättää osallistua. Hän kertoo Sofokleen Kuningas Oidipuksen perusjuonen: vauvana kuolemaan jätetty mutta hengissä selvinnyt poika tappaa aikuisena isänsä ja nai äitinsä heitä tunnistamatta. Cem myös näkee kiertävän teatteriseurueen esittämän  näytelmän, jossa puolestaan  isä tappaa poikansa.  Tämän muistaakseni iranilaisen tarinan päähenkilöitä ovat Rostam ja Sohrab.  Teatteriseurueessa esiintyy Punatukkainen nainen, johon Cem ihastuu.

Cem aikuistuu, valmistuu insinööriksi ja vaurastuu rakennusfirman omistajana. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Ei se, mitä tapahtui kaivolla eivätkä varsinkaan myyttiset tarinat. Cem antaa firmansa nimeksikin Sohrab. Yhdessä vaimonsa kanssa hän matkustaa ympäri Eurooppaa  tutkimassa näihin tarinoihin perustuvia taideteoksia. Isän ja pojan kompleksinen suhde raamittaa hänen elämäänsä ja koituu myös hänen kohtalokseen.

Niin. Pamuk on mainio kirjailija. Tuskin olen lukenut kaikkia hänen suomennettuja teoksiaan, mutta etsimättä tulevat mieleen ainakin Lumi, Istanbul ja Viattomuuden museo. Näiden veroinen ei Punatukkainen nainen mielestäni ole. Ikiaikaiset myytit ovat toki jylhiä ja kertovat jotain ihmisyyden ytimestä, mutta niiden soveltaminen ja alleviivaaminen tuntui tässä teoksessa kankealta. Välillä kerronta haahuili joissain Turkin poliittisissa kuvioissa saamatta niistä napakkaa otetta ainakaan ei-turkkilaisen lukijan mielestä.

Pamuk antaa Punatukkaisen naisen ohjeistaa poikaansa:

Sinä tietysti tiedät parhaiten, miten aloitat romaanisi, mutta kirjasi on oltava sekä rehellinen että sadunomainen samaan tapaan kuin minun viimeinen monologini. Sen on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarun lailla tuttu.

Pamuk siis kertoo lukijalle, miten hänen kannattaisi suhtautua kerronnan tyyliin: sadunomaisuus on tarkoituksellista. Minusta se oli tönkköä, ellei suorastaan uuvuttavaa: lässynlää ja päläpälä. Takakansitekstin mukaan The Guardian on noteerannut asian seuraavasti: Pamukin loistava kymmenes romaani keskittyy isä-poika-suhteisiin ja tuo sadunomaisella tunnelmallaan mieleen Paul Austerin teokset. No, minulle ei sattunut tulemaan Auster mieleen enkä myöskään pidä Punatukkaista naista loistavana teoksena, mutta olihan se kiva lukea.