Luettuani Leena Parkkisen esikoisteoksen Sinun jälkeesi, Max ajattelin, että kyseessä on kirjailija, jonka tuotantoa kannattaa pitää silmällä. Parkkisen kakkonen taisi olla lastenkirja, mutta tänä syksynä häneltä julkaistiin "oikea" romaani Galtbystä länteen. Kun tarina sijoituu muodikkaasti saaristoon, toinen tarinan päähenkilöistä on homo, sisarukset rakastavat toisiaan, on tehty murha ja joukon jatkona keikkuu ulkomaalaistaustainen henkilö, voisi kuvitella, että juttu on yhtä yleisön kosiskelua. Ei ole. Parkkinen selviää henkilögalleriansa kanssa tyylikkäästi. Juonen rakentaminen hyödyntää aikatasoja sortumatta itsetarkoitukselliseen kikkailuun. Saaristo on, no, saaristo, sellainen kuin me sisämaan ihmiset olemme kirjallisuudesta oppineet sen olevan. Näistä aineksista syntyy vetävä kokonaisuus, jota lukee ilokseen ja kiinnostuneena. Ainoastaan loppuratkaisu on melko lepsu. Paha saa palkkansa, mutta miksi murhaaja oikeastaan oli Kerstin tappanut, höh. Vai jäikö minulta jokin yksityiskohta, selittävä motiivi,  huomaamatta?

Kirjan teemat ovat iättömiä: rakkaus ja sen puute; erilaisuus ja hyväksytyksi tulermisen tarve;  yksilön ja yhteisön kitka; häpeä, syyllisyys ja syntipukit; elämänhalu ja sen hiipuminen. Tjaah, olivatko nämä kaikki tarkkaan ottaen teemoja? Mutta mitä väliä, näistä asioista Parkkinen kuitenkin kirjoittaa.

Parkkisen esikoinen oli kekseliäämpi mutta paikoin kieleltään kömpelömpi kuin uusin teos. Kielenkäyttäjänä Parkkinen on kehittynyt. Sellainen kielivirtuoosi kuin Katja Kettu tai Riikka Pulkkinen hän ei ole, mutta tarvitseeko ollakaan. Kirjailijoilla on persoonallinen otteensa ja omat ansionsa. Jostain lehtijutusta opin, että Parkkisella on luki-häiriö. Muistelen, että esimerkiksi myös Marko Kilpi ja Arja Tiainen olisivat näitä luki-häiriöisiä. Luki-häiriö ei ole kirjailijoillakaan harvinainen, mistä saisi kyllä pitää enemmän meteliä. Ehkä se rohkaisisi luki-häiriöisiä uskomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa jopa kielenkäyttäjinä.