Miten on mahdollista, että maailmaa johdetaan kohti sotaa? Sitä ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää. Kun rationaalista selitystä ei keksi, päätyy epäilemään, onko sotaisuus sittenkin meillä geeneissä. Television luonto-ohjelmissa olemme nähneet, miten raivokkaasti simpanssiporukat ottavat yhteen reviiririidoissa. Olemmeko me ihmiset sen kummempia? Ilmeisesti emme. Alfaurokset, sellaisiksi pyrkivät tai  epävarmuuttaan  sellaisina esiintyvät tarvitsevat sotansa.

Maailman johtajat  ovat jo sen ikäisiä, ettei heillä ole omakohtaisia kokemuksia maailmansodasta. Niinpä toisen maailmansodan jättämä pelote ja suhteellisen rauhantahtoisuuden perintö haihtuu savuna ilmaan. Rauhan säilyttämiseen tähtäävillä kansainvälisillä sopimuksilla pyyhitään vessan lattia.

 Viime viikkoina olen alkanut ymmärtää, miksi Hitlerin etenemistä ei saatu pysäytettyä ajoissa. Kansakuntien johtajat eivät halua eivätkä voi ryhtyä tapattamaan omia kansalaisiaan, ennen kuin on pakko eli silloin kun sotatila koskee omaa maata. Että menköön Itävalta, sehän on melkein Saksaa muutenkin. Tshekki, no jaa, ikävää toki mutta. Puola? Jne. Nyt sitten uhrataan Ukraina, koska muuta ei todellakaan voida. Ja varmemmaksi vakuudeksi teeskennellään, ettei meillä mitään etupiirijakoa ole, ehei!

(20.2. klo 20.23 muutettu kohta maailman päättäjät alkavat olla -->johtajat  ovat jo)