Kukapa kirjallisuutta vähänkään harrastava ei olisi törmännyt Karl Ove Gnausgårdin nimeen. Jopa HS:n Teema-liite on tehnyt G:sta kansikuvapojan haastatteluineen. Tästä haastattelusta ei juuri uutta irronnut; niin paljon G on ollut julkisuudessa. Lähinnä jäi mieleen, että vaimo on pysynyt samana ja perheeseen on syntynyt neljäs lapsi, vaikka Taisteluni-kirjasarjan kolmannen osan perusteella kahden ja sitten kolmen lapsen hoito vaikutti aika haasteellselta. 

Harasin aikani G:n lukemista vastaan. Hänestä oli syntynyt mielikuva bestselleristinä ja "kohukirjailijana". Ei hyvä. Sitten annoin periksi ja luin vauhdilla putkeen Taisteluni 1: ja 2:n. Ne nimittäin imaisivat mukaansa. Koska kolmonenkin oli jo ilmestynyt, tartuin heti perään siihenkin. Nyt alkoi ajatus jo harhailla. Onhan se pätevä lapsuuden ja pienyhteisön kuvaus, ja isän  kasvatusmetodit jaksavat puistattaa, mutta joo, pienissä ympyröissä on pientä monella tasolla ja tavalla, mikä oli minulle aika yhdentekevää.

Koska olin lukenut kolme ensimmäistä Taisteluni-kirjaa, oli nelososa toki pakko lukea. Fiilikset ovat ristiriitaiset. Toisaalta alan olla kyllästynyt G:n henkilöön. Mitä se minua hetkauttaa, miten paljon G on Pohjois-Norjassa viettämänsä vuoden aikana ryypännyt tai miten neitojen vonkaaminen onnistui. Kaipa tällainen tyypillinen nuoren miehen kasvutarina kiinnostaa enemmän miehiä ja varsinkin nuoria miehiä? Mutta kaiken kohelluksen keskellä välähtää se Gnausgård, joka pitää otteessaan varsinkin kirjan kakkososassa. Nelososakin tiivistyy loppua kohden kronikoitsemisesta jäntevämmäksi paketiksi ja saa odottamaan teoksen seuraavaan osaa. Ehkä siinä jo jää omaan napaan tuijottaminen vähemmälle ja tilaa saa aikuiselämän vivahteikkaampi paletti. Tai mistä mistä minä tiedän.