Pac leaderimme, tuo lysähtänyt lonttoposki, toitottaa aina, että me koirat olemme hänelle yhtä rakkaita ja tärkeitä. No just. Sekö pitäisi uskoa? Kerronpa esimerkin "tasa-arvosta".

Illansuussa lonttoposki usein makaa sohvallaan kuin kuollut lahna ja lukee lehteä tai katsoo televisiota. Sen lonttis pystyy tekemään silmät kiinni, mitä me havaneesit hämmästelemme. Ehkä ihmisillä on kuin onkin meiltä koiruuksilta salattuja kykyjä? Välillä pomomme kommentoi lukemaansa tai näkemäänsä törähtämällä: - Kroohkrhm, pthuuh, kroohkrhm, pthuuh! Hengen köyhyyttä tai mitä lie mielikuvituksen puutetta, ettei se koskaan keksi muuta sanottavaa. Vuodesta toiseen kroohpuuh. Anyway, me koiratkin asettuisimme mielellämme sohvalle. Höyrypäinen tyttäreni Luna ei juuri kursailekaan vaan hyppää sinne muitta mutkitta. Ja yhtä nopeasti tulee lähtö alas. Loukkaantuneena Luna häipyy härkkimään isoäitiään Tuiskua toivossa, että siitä saisi revittyä jotain huvia.

Sitten kokeilen minä onneani. Sipsutan sohvan juurelle ja puserran naamalleni kostean, palvovan spanielin ilmeen. (Aivan - pakko tunnustaa, että spanielit ovat tässä lajissa ylivoimaisia, ja hyvänä kakkosena tulevat setterit, joiden ydinosaamista ovat utuista ilmettä säestävät pikku huokaukset.) Sopivan ilmeen säilyttäminen käy työstä, mutta lonttoposki ei ole sitä huomaavinaankaan. Niinpä minulta yleensä menee hermo ja alan tarmokkaasti kaksin käpälin raapia lonttiksen olkavartta. Siitä seuraa, että lonttoposki kivahtaa: - Mäne pois! Alas!

Lopulta lenkkasee paikalle äippäni Tuisku ja vilkaisee ohi mennessään minua vanhingoniloisesti. Myös Tuisku asettuu sohvan partaalle ja kokeilee ensin mantelisilmiensä tehoa, yleensä turhaan. Niinpä se siirtyy rivakasti B-osaan ja alkaa resitoida: - Vuh-vuh-uh, purrr-urr-maurr-puh-vuh-viu-iu-vink! Ja varmemmaksi vakuudeksi se alentuu myös vispaamaan  häntäänsä.  Eipä aikaakaan, kun lonttis jo kampeaa oikein pystyyn, asettelee nivelrikkoiset sormensa huolellisesti Tuiskun tueksi, tälläyttyy takaisin vaakatasoon ja nostaa muorin mahansa päälle; jenkkakahvojen viereen kun ei kuulemma pienikään koira sovi. Siinähän se on hyllyvän  pehmoinen paikka köllötellä, en epäile yhtään.

Sitten seuraa ällöttävä vaihe: äippäni ja lonttoposki alkavat sukia toisiaan, noin kuvainnollisesti sanottuna. Tuisku nuolee ja nuolee ja nuolee. Välillä se läähättää hengästyneenä ja jatkaa taas. Me Lunan kaa seuraamme toimitusta hämmästyneinä. Tuisku ei nimittäin juuri pidä väliä, mitä se nuolee. Jos kuonon edessä sattuu olemaan lonttiksen käsi, äippäni nuolee sitä, jos sohvatyynyn nurkka, niin sekin kelpaa.  Onko se menettänyt hajuaistinsa kokonaan? Luna tosin arvelee, että lonttoposki haisee samalle kuin sohvatyynyn pölypunkit. Niin varmaan.

Pac leaderimme puolestaan aloittaa kammottavan lässytyksen: - Kukas siina? Onko meijän muori, onko? Niih, mitä muoriska, mitä? Onko ollu hauska päivä? Ai tylsäkö? No lähetään huomenna mökille, jooko, niin, niin lähetäänkii, joo.  Myö sitä on tunnettu jo pitkään, eikö ollakkii, nii justiin, joo pitkään on tunnettu ja ollaan kamuja, niih.  Ja vanahoja aletaan olla molemmat, nii, joo. Kuka hieno koira, kuka? Nii onkii, meijän Tuiskuli. Etc. Voi elämä mikä sietämätön sössöposki! Apaut kolme kysymystä kuultuani haluaisin juosta seinään! Mutta lässytyksessä on jotain hypnoottista, ja useimmiten juutummekin Lunan kaa sitä kuuntelemaan. Lopulta lonttis havahtuu Tuiskun läähätykseen: - Väsyttääkö muoria, väsyttääkö? (No *ittu usko jo  että väsyttää!) Sitten se laskee Tuiskun varovasti lattialle, ja Tuisku hoippuu keittiöön juomaan. Esirippu.

Etelässä pidetään kuulemma koiralle lässyttämisen MM-kisat. Ehdotin, että lonttis menisi sinne nolaamaan itsensä, mutta ei se suostu. Ja me Lunan kanssa odotamme päivää, jolloin on meidän vuoromme päästä  sohvalle leuhottamaan. Kaipa se koittaa vasta, kun äiskäni on siirtynyt tuonilmaisiin esiäitimme Suzy Hukkasen seuraan luskuttamaan taivaallisia sohvatyynyjä.