Lauantaina huomasimme, että pac leaderimme, tuo kaikesta natkuttava natsi, teki lähtöä jonnekin. Niinpä me havaneesit ryhmityimme eteiseen toivossa, että pääsemme mukaan. Emmepä tietenkään. Natsi kertoi lähtevänsä katsomaan agilitykisoja. Meitä ei sinne kaivattaisi, koska  meillä on just tärppipäivät menossa. Ihme logiikkaa! Sanoimmekin, että sitä suuremmalla syyllä meidät pitäisi ottaa mukaan. Siellähän saattaisi olla joku hilpeä hidalgo meitä varten. - Eikä ole, kuittasi natsi ja totesi silmäilleensä lähtölistat läpi. - Ei ole ainoatakaan havannankoiraa. - Luuserit! haukuimme yhteen ääneen, mutta natsi opasti, ettei meidän kannattaisi asiasta mekastaa, koska emme itse osaa mitään. Vai niin! Mehän osaamme vaikka mitä, kuten, no, kuten, tjaah, vaikka kulkea sievästi remmissä. Häh? Siis kuljemme useimmiten nätisti remmissä. Niinkun mitä? Aahaaa, kävelemme joskus sievästi taluttimessa. Kun olimme päässeet yksimielisyyteen ainoasta oikeasta muotoilusta tämän asian suhteen, päässäni syttyi lamppu. LUOKSETULO! Se on bravuurimme. Kuinka ollakaan, natsi oli asiasta samaa mieltä.

Koska keräsimme lopulta edellisessä erässä pisteet kotiin, luulin, että kannattaa jatkaa mankumista. Sanoin, ettei meitä haittaa, vaikkka siellä ei olisikaan havannankoiria. Jokin pieni terrieri voisi olla ihan nasta, vaikka westie. Tai oikeastaan mikä vaan, kunhan ei ole korkea, pitkäkuonoinen rimppakinttu. Russeli? Mutta Tuisku sanoi, että ei ikinä hänelle russelia poikaystäväksi. Siihen minä, että ehkäpä hänellä ei 12-vuotiaana ole kummoisia mahkuja muutenkaan. Sitä ei olisi kannattanut sanoa; muistin näet, että olen itsekin jo 9-vuotias. Tosin näytän ikäistäni nuoremmalta, varsinkin vasta pestynä ja puunattuna. Mutta silloin rupesi vieressäni seisova Luna esittelemään perspuoltaan ja kääntelemään häntäänsä syrjään. - Elä unta näe, sanoin äkämystyneenä ja häivyin eteisestä. - Heippa, huikkasi natsi ja lähti.

Koska kuitenkin olimme päässeet tähän aihepiiriin käsiksi, rupesimme Tuiskun kanssa muistelemaan poikaystäviämme sekä synnytyksiä ja pienokaisiamme. Tiesin kyllä, että tässä topicissa Tuisku vetää pitemmän korren. Olinhan kuullut nämä jutut ainakin miljoona kertaa. Kuten sen, miten sen ensimmäinen poikaystävä oli aivan noviisi eikä ymmärtänyt asiasta oikein mitään, juoksentelipahan vain ympäriinsä selkä köyryssä, ettei olisi kompastunut "siihen", joka kuitenkin roikkui näyttävästi mahan alla...Asiaan palattiin sitten vajaan vuoden kuluttua. Nyt homma sujui jo niin mallikkaasti, että tuloksena oli - töttöröö - kahdeksan pienokaista. Siis kahdeksan! Minä olen yksi niistä. Tuisku oli ollut kuin pieni tynnöri. Ja ajatella sitä synnytystä! Ihan itse ja rivakkaan tahtiin oli Tuisku punnertanut meidät maailmaan. Ja entäs se yksinhuoltajan arki: eipä näkynyt isähahmoa mailla halmeilla.

 
Poikaystävä numero kaksi oli sitten ollut hauska pikku kirppu, joka oli käynyt kiinni kuin sika limppuun heti, kun Tuisku oli saanut käpälänsä kynnyksen yli. Sitten se oli astunut kuin vuohi. Ja homma ohi. Ehkä sen olisi kannattanut omaksua enämbi koiramaisia tapoja, koska tästä pikapanosta ei syntynyt mitään. Ja sittenhän meillä on se yhteinen poikaystävä,  Lunan iskä, oikea herrasmies. Se hoiti homman rutiinilla, jota sille oli kyllä kertynytkin kiitettävästi.  Että terveisiä vaan sinne pilvenharjalle. 
 
Aika kului näitä muistellessa rattoisasti, paitsi että Luna murjotti, koska sillä ei ole aihepiiristä mitään sanomista. Natsikin palaili kotiin ja kaiveli laukkuaan. Luulimme, että sieltä löytyisi jokin herkkupala meille tuliaisiksi. Vielä mitä. Pac leaderimme oli ostanut kaksi kylttiä. Toisessa luki HAUKKUVA HÄLYTYSJÄRJESTELMÄ  ja toisessa VIERAAT HAUKUTAAN MENNEN TULLEN. Olipas kylttitarjonta ollut yksipuolista. Mutta samapa tuo. Meidän kanssammehan noilla ei ole  mitään tekemistä. - Ei kose minnuu, kuten eräällä äijällä oli tapana sanoa.