Perjantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun havaneesimuori Tuisku, 13½ vuotta, nukutettiin. Olo on haikea mutta kiitollinen. Tuisku oli sellainen kuin koiran pitäisikin olla: ongelmaton. Ei tarvinnut miettiä, minkä koulukunnan ideologian mukaan sitä pitäisi sosiaalistaa, siedättää, laumauttaa, suojella. briiffata, tukea, totuttaa ja sopeuttaa ympäristöön, olemassa olevaan porukkaan ja elämään yleensä. Kaikki sujui mutkattomasti tyyliin panta kaulaan ja baanalle. Ei tarvinnut pohtia, mitä ja miten sen saisi syömään. Ruokahalu oli kuin noutajalla ja kaikki kelpasi aiheuttamatta ripulia, hilseilyä, kutinaa, näppylöitä tai punoitusta tassuissa, ihossa, korvissa tai silmissä tai viimeksi mainittujen tulehduksia tai vuotamista. Näillä mentiin, kunnes Tuisku oli 10-vuotias. Sen jälkeen kohtasimme vanhuuden vaivat, joista olen kertonut tässä blogissa aikaisemmin enkä ryhdy niitä nyt kertaamaan. Sitten tuli vastaan se viimeinen vaiva, ja oli aika päästää Tuisku pois. Muistot elävät.