Rosa Liksom on velho kirjailijaksi. Liksomia lukiessa ei synny tunnetta, että hän   uusintaa  jotain aiemmin kirjoittamaansa  vaan viimeisin teos on aina tuore, vaikka kirjalliset keinot olisivat tuttuja.

Tänä vuonna ilmestynyt Väylä ajoittuu ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lappiin ja Pohjois-Ruotsiin. Sodan aikaisen Lapin nouseminen kaunokirjalliseen huomioon on mielenkiintoinen ilmiö. Kirjoittajat ovat enimmäkseen  naisia, ja katse kohdistuu kotirintamaan. Varsinaiset sotatapahtumat ovat taustalla. Miehethän ovat kirjoittaneet paljon ns. sotakirjallisuutta, kaukopartio siellä, kaukopartio täällä. Tällä genrellä on ollut kysyntää, mutta olisikohan mielenkiinto jo hiipumassa, sekä kirjoittajien että lukijoiden?

Väylän henkilöt - pääasiassa naiset ja lapset - joutuvat lähtemään evakkoon Ruotsiin, koska sodan loppukäänteissä entisistä aseveljistä saksalaisista on tullut vihollisia, jotka tuhovat kaiken minkä pystyvät. Mukana vaeltaa lehmikarja, jota teini-ikäiset paimentavat. Reissu on rankka. Evakot ovat pakolaisia vieraalla maalla. Heidät kootaan leireihin, joiden olot ovat ankeat mutta he saavat kuitenkin syödäkseen.

Väylän nuoret henkilöt ovat kovan paikan edessä patikoidessaan ilman aikuisia pitkin Lappia karjan kanssa tai sitä ilman. Päähenkilön resuaminen pitkin korpia luiskahtaa jo vähän epäuskottavaksi, mutta väliäkö sillä. Hän on selviytyjä, oikeastaan extreme selviytyjä, ja asettaa korniin valoon nykyihmiset, jotka leikkivät selviytymistä viihdeohjelmissa. Kadoksissa ollut äitikin löytyy, mutta kas, tytär seisoo jo omilla jaloillaan. Kotikonnuille palaamisesta voisi rakentaa imelän finaalin, mutta siihen Liksom ei sorru.

Väylä on omanlaisensa kunnianosoitus suomenkarjalle, varsinkin lapinlehmälle. Eletään aikaa, jolloin jokaisella lehmällä on nimi ja tunnistettava persoonallisuus. Paimentyttöjen ja -poikien suhde karjaan on lämmin ja suojeleva. Lukiessa tulevat etsimättä mieleen myös Miina Äkkijyrkän kuvaamat kyytöt.   Mutta ajat muuttuvat. Jo Väylässä suomenkarja saa sodan jälkeen väistyä runsastuottoisen ayshiren tieltä. Otetaan ensimmäiset askeleet sillä tiellä, jonka tuloksena ovat oman aikamme  maitotehtaat satoine lehmineen.

Väylän kieli on Peräpohjolan murretta tai meänkieltä. Koska en tunne kumpaakaan, en osaa myöskään arvioida, miten uskollisesti Liksom on säilyttänyt 40-luvun murteisen puheenparren vai helpottanut sitä tehdäkseen lukemisen meille vaivattomammaksi. En yleensä pidä murteella kirjoitetuista teksteistä -  minulle murre on puhuttua kieltä -  mutta Liksom selättää tämänkin haasteen. Tulos on viehättävä ja sitoo tekstin tiukasti maisemaansa.

Olen luullakseni lukenut kaikki Liksomin romaanit ja novellikokoelmat ja aion lukea myös tulevat. Niitä lukiessa ei mene aika hukkaan.