Nuorempana ei juuri tullut luettua muistelmia eikä elämäkertoja, paitsi kirjailijoiden. Vanhempana ne ovat alkaneet kiinnostaa, ehkä siksi että itsekin lähestyy "muisteluikää". Tällä kertaa luin siis Juhani Suomen kirjan Vorraaja. Suuri yleisö tuntenee Juhani Suomen parhaiten laajan Urho Kekkosen elämäkerran kirjoitttajana. Tuskin monikaan on tätä 8-osaista teosta lukenut, mutta mediassa sitä on kuitenkin käsitelty aina kunkin osan ilmestyttyä.

Juhani Suomi on laittanut teoksensa motoksi katkelman Eino Leipon runosta Tumma: "Tuo oli tumma maammon marja, syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä." Teoksen nimen Vorraaja  kääntäisin  itäsuomeksi esim. sanalla vänisijä. Ja alemmuudentunteen ja kaunaisuuden sävyttämää vorraamistahan tässä teoksessa riittää. Ehkä se on osa kirjoittajan persoonallisuutta, niin kuin hän motossa tuntuisi viittaavan. Ulkopuolisen silmin hän on menestynyt hatunnoston arvoisella tavalla: ponnistanut vaatimattomista oloista valtiotieteen tohtoriksi ja tehnyt uran ulkoministeriössä. Mitä häneltä on jäänyt puuttumaan? Arvostusta? Henkilökohtaista valtaa sen sijaan, että on vallan palveluksessa? Hampaankoloon näyttää joka tapauksessa jääneen yhtä ja toista. Kenellepä nyt pitkästä työurasta jäisi vain myönteisiä muistoja, mutta kyse onkin painotuksista, kumpia ensisijaisesti haluaa tuoda esille.

Suomi jakelee pieniä piikkejä entisille ja nykyisille vallankäyttäjille. Lukijaa ne toki huvittavat, tyydyttävät tirkistelynhalua ja tekevät tekstistä kiinnostavamman. Omaa henkilöäänkään Suomi ei säästä eikä kaunistele. Sympaattisimmillaan hän on kertoillessaan joistakin luontoelämyksistään. Ehkä tuntemukseni johtuuu siitä, että olen näitä luonnosta viehättyjiiä itsekin.