Huomasin, että olen jättänyt kesken yllä olevan pohdinnan. Yritän nyt kiteyttää ajatuksiani. Tarkoitukseni on siis omien näkemysteni selventäminen itselleni. En sen sijaan pyri yleistettävyyteen eli en halua ehdottaa, miten muiden ihmisten pitäisi asia käsittää.

Ajattelen, että aralla koiralla on tavalla tai toisella perinnöllisesti huono hermorakenne. Se miten voimakkaasti  arkuus tulee koiran käytöksessä ilmi, riippuu sen elämänkokemuksista ja omistajan osaamisesta, mutta arkuus ei missään nimessä ole yksin omistajan syy. Selvä arkuus huonontaa koiran elämänlaatua, mutta haitan määrä riippuu suuresti koiran elinoloista. Maaseudulla keskellä ei mitään asuva koira kohtaa vähemmän pelon aiheita kuin kaupunkilaisserkkunsa, jonka on sopeuduttava vaihteleviin ääniin, ihmisiin, toisiin koiriin ja ympäristöihin.

Haluan erottaa arkuuden ja tilannekohtaisen, satunnaisen arkailun. Jälkimmäinen on minulle lähinnä tottumattomuudesta johtuvaa ja usein koiran kannalta viisasta käytöstä, joka turhaan nolottaa koiran omistajaa.

Herkkänä pidän koiraa, joka havaittavalla tavalla  reagoi pienempiin  ärsykkeisiin  kuin keskiverto lajikumppaninsa. Omista koiristani Luna on selvimmin herkkis: se "lukee ajatuksiani" eli tuntuu melkein tulkitsevan ruumiinkieltäni ennen kuin itse olen tietoinen aikeistani. Herkkä koira on kai useimmiten myös pehmeä, mutta onko se aina? Mielestäni ei.

Pehmeä koira muistaa kielteiset kokemukset pitkään, jopa lopun ikänsä. Säikähdettyyään se myös palautuu säikähdyksestään hitaammiin kuin kovempi lajitoverinsa. Koiralla, joka on vain pehmeä, ei sen sijaan ole mitään sisäsyntyistä arkuutta, jollainen on esim. paukkuarkuus. Omista koiristani Pilvi on selvimmin tällainen.

Pidättyväinen koira haluaa pitää välimatkaa tuntemattomaan ihmiseen eikä ole järin koirasosiaalinenkaan. Se haluaa itse päättää kontaktinotosta, ja saadessaan näin tehdä "sulaa" nopeasti mutta ei ala liehakoida ja kerjätä suosionosoituksia. Saatuaan tuntemattoman ihnmisen luokiteltua pidättyväinen koira suhtautuu häneen lähinnä välinpitämättömästi. Omista koiristani Tuiskusta on vanhemmiten tullut tällainen. Jos vierailemassa on tuiki tuntemattomia, Tuisku tervehtii heitä vähän nyrpeän oloisena ja  asettuu sitten  jonnekin syrjemmälle tarkkailemaan tilannetta. Koska nuoremmat koirat kiehnäävät jatkuvasti ihmisten jaloissa, Tuiskun pokka pettää välillä ja se tekee jonkin seurustelukierroksen: Kyllä minäkin olen ihan mukava, rapsuttakaa minuakin! Sitten se palaa syrjemmälle omaan rauhaansa.

Pidättyväinen koira ei ole ihmisille vihainen eikä se pelkää heitä. Eräällä tavalla ymmärrän sitäkin, että pidättyvyyttä pidetään jonkinlaisen arkuuden muotona, mutta tällöin pitäisi kuitenkin tietää koiran rotu, tilanne ja tapa jolla pidättyvyys ilmenee sen seikan takaamiseksi, puhutaanko varmasti samasta asiasta. Luoksepäästävyys on toki useimmille roduille suotava ominaisuus.

Koska koirarotujen ei tietenkään ole tarkoitus olla samanlaisia, olisi hyvä, jos omalle rodullenikin (havannankoira) saataisiin kehitettyä rotukohtainen ihanneluonteen profiili.  Ihanteet eivät tosin ole ongelmattomia. Usein ihmiset käsittävät ihanteen mustavalkoisesti siten, että kaikki siitä poikkevat ovat huonoja vaikka kyse olisi vain  eläville olennoille tyypillisestä muuntelusta, siis erilaisuudesta, jota pitää olla olemassa! Se ei tarkoita, etteikö jokin koira voisi oikeasti olla huonoluonteinen, riippuen siitä miten huonoluonteisuus määritellään...