Kirjailija Miki Liukkonen on kuollut, kertoo media. Liukkonen oli kuollessaan vain 33-vuotias. Liukkosen kuolema on raskas menetys paitsi hänen läheisilleen, myös Suomen kirjallisuudelle. En ole lukenut kaikkia Liukkosen teoksia, mutta esimerkiksi kirjoittaessani tässä blogissa hänen romaanistaan O luonnehdin joko teosta tai Liukkosta tai molempia (en enää muista!) nerokkaaksi, ja olen yhä sitä mieltä, että Liukkonen oli kirjoittajana harvinaislaatuinen lahjakkuus. Viimeksi olen kommentoinut Liukkosen sanomisia silloin, kun hän tylytti reippaasti Suomen kirjallisuutta. 

Mutta kalliit ovat laulujen lunnaat. Liukkosen olemuksesta ja haastatteluista pystyi näkemään, että kynttilä paloi molemmista päistä. Se on surullista. En toki  tuntenut Liukkosta muuten kuin lukijan roolissa; silti hänen kuolemansa kosketti harvinaisen kipeästi.

Omistan Miki Liukkoselle muutaman säkeistön Eino Leinon runosta Hymni tulelle. Mietin, mitähän Liukkonen itse mahtaisi tuumia runoilijan ja runon  valinnasta: hymyilisikö vinosti, nauraisiko suorastaan, kummeksuisiko vai nyökyttelisikö huvittuneen hyväksyvästi täti-ihmisen runoilijan valinnalle, Eino Leino, noh, tuota niin, olihan se aikoinaan stara, tavallaan joo.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon. / Ken maata on, se maahan maatukoon. / Mut kuka tahtoo nousta taivahille, näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit´ oomme me? Vain tuhkaa tomua? / Ei aivan: Aatos nousee mullasta. / On kohtalosi kerran mullaks tulla, mut siihen ast´ on aika palaa sulla.

On elon aika lyhyt kullakin. / Siis palakaamme lieskoin leimuvin, / tulessa kohotkaamme korkealle! / Maa maahan jää, mut henki taivahalle.​​