Jos pitäisi yhdellä sanalla luonnehtia Jaakko Yli-Juonikkaan teosta Neuromaani, se sana olisi hämmästyttävä. Se hämmästyttää ensinnäkin aivan työsuorituksena: romaani on lähes 650-sivuinen järkäle, joka käsittelee jos jotakin. Toiseksi  tulevat mieleen lahjakkuus, mielikuvituksen rikkaus, omaperäisyys, analyyttisyys ja tietomäärä, jota ilman sisältö ei olisi mahdollinen. Ja ihmetyttääpä sekin, miksi tämä kirja ei ollut Finlandia-ehdokkaana. Ilmestyikö se viime vuonna liian myöhään ehtiäkseen mukaan vai eikö kirjailija tai kustantaja halunnut sitä kisaan, johon se olisi ilman muuta kuulunut.

Neuromaani jäljittelee tieteellistä tutkimusta. Kannessa ilmoitetaan, että teos kuuluu Turun yliopiston Kognitiivisen neuropsykologian laitoksen julkaisusarjaan. Alussa on englanninkielinen abstract. Kirjan luvut on numeroitu kuten tutkimuksissa on tapana, ja teksti on varustettu alaviittein, joita on yli 700. 

Jonkinlaisena punaisena lankana teoksessa juoksee kahden neurologian professorin, Urpo Rinteen ja Paavo Riekkisen tarina. Nämä professorithan jäivät kiinni tutkimusrahojen ohjaamisesta omille tileilleen. Punaisen langan juokseminen on kylläkin  harhaanjohtava kielikuva. Lanka pikemminkin polveilee, vyyhteytyy, katkeilee, rispaantuu, menee solmuun mutta löytyy taas. Samalla tavalla etenee toinen pääaihe, skitsofreenikko Silvo Näreen tarina, paitsi että sekään ei oikeastaan ole tarina.

Mietin, miksi Yli-Juonikas on ottanut kohteekseen juuri neurologit. Kirjassa vilahteli Rinteen ja Riekkisen lisäksi muitakin julkisuudessa esiintyneitä neurologeja sekä mediassa käsiteltyjä "neurologisia" tapauksia. Luin teosta pääasissa tökeröiden tai lahjattomien tieteilijöiden ja   huuhaa-tieteelle irvistelynä ja kritiikkinä. Ehkä neurologia ja varsinkin neuropsykologia tarjoaa tähän runsaasti käyttökelpoista materiaalia?

Neuromaani vaatii lukijalta asennetta. Vaikka kirja ei ole niin sanotusti vaikea,  lukeminen on välillä työlästä, mutta enimmäkseen  myös palkitsevaa. Jossain 500. sivun tienoilla aloin kylläkin uupua ja rupesin harppomaan eteenpäin vauhdilla. Läheskään kaikkia alaviitteitä en myöskään lukenut. Niiden pieni fonttikoko on haasteellinen liukuvilla moniteholinsseillä tihrustavalle lukijalle. Alaviitteitä ei kuitenkaan kannata kokonaan sivuuttaa; ne sisältävät herkullsita vinoilua.

Palaan vielä Neuromaanin runsauteen, suoranaiseen vyörytykseen, mikä toi  tyylillisesti mieleen  Orhan Pamukin. Tekee mieli hakea selitystä sille, miksi Yli-Juonikas on halunnut ladata teokseensa "kaiken". Minulla on ongelmaan pari ratkaisua: Mitään selitystä (syytä) ei ole; teos on omalakisesti sellainen kuin on. Tai sitten se mikä on minulle hengästyttävän runsasta on vain pieni raapaisu Jaakko Yli-Juonikkaan tajunnan sisällöstä. 

En ole lukenut Yli-Juonikkaan aikaisempia teoksia. Pitänee tutustua.