Tommi Kinnunen on noussut vauhdilla kotimaisten kirjailijoiden kärkikaartiin. Esikoisteos Neljäntienristeys oli nappisuoritus. Seuraava,  Lopotti, oli myös arvostelu- ja myyntimenestys. Minusta se  ei kuitenkaan ole esikoisen veroinen, vaikka ei hullumpi olekaan.  Nyt olen lukenut Kinnusen uutuuden Pintti. 

​Pintti on saanut nimensä lasin valmistuksessa syntyvästä jätteestä. (Ihmettelin kirjaa lukiessani, miksi tätä jätettä ei kierrätetty takaisin prosessiin vaan kipattiin maastoon. Eikö niin voi tehdä vai eikö vain aikoinaan ollut tapana?) Jopa tapauksessa Pintin raameina  on lasitehdas yhteisöineen. Sodanjälkeisiä vuosia eletään. Kansakunta ja ihmiset yrittävät päästä jaloilleen ja kiinni normaaliin elämään. Se ei ole helppoa, koska sodan kauhut eivät jätä  rauhaan sodan kokeneita miehiä eivätkä niiden seurauksilta silloin välty heidän perheensäkään.

Pintti jakautuu kolmeen osaan. Kussakin seurataan päivän ajan yhtä Tyynelän perheen jäsentä, Jussia, Helmiä ja Railia. 

Jussi on heikkolahjainen, aistiyliherkkä epileptikko, joka on  yhteisön ulkokehällä mutta kuitenkin sen jäsen. Häntä pilkataan, höynäytetään ja käytetään hyväksi esimerkiksi pyytämällä rahaa "lainaksi". Toisaalta hänelle myös annetaan lasitehtaalta sellaista työtä, jota hän kykenee tekemään ja maksetaan palkkaa kuten muillekin. Jussilla on näin ollen mahdollisuus kokea itsensä hyödylliseksi yhteisön jäseneksi. Jussi on - yksinkertaisuuttaan - hyvis. Hän tuo etäisesti mieleen nimihenkilön Dostojevskin romaanissa Idiootti: ruhtinas Myshkin, epileptikko hänkin,  lukee herkällä vaistolla ihmisten mielenliikkeitä,  Jussi luontoa.

Jussin sisko Helmi kursii kasaan elämäänsä sitä repineen menetyksen jälkeen. Elämä ei ole oikeudenmukaista! Jaksamisessa auttaa lapsi Saara, mutta hän aiheuttaa myös ongelmia. Mihin työssä käyvä nainen laittaa lapsen työpäivän ajaksi? Hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ovat vielä kaukana edessäpäin.

Raili on perheen "mies", räväkkä ja sekä fyysisesti että psyykkisesti vahva - siihen saakka, kunnes sallii itsensä tajuta, ettei olekaan, ainakaan sen kummemmin kuin muutkaan. Ainoana perheen lapsista Raili on kuitenkin repäissyt itsensä irti lapsuudenkodista ja tehdasyhteisöstä, vain palatakseen takaisin. Railillakin on kipeät salaisuutensa, niin kipeät, ettei hän ole kertonut niistä edes sisarilleen.

Tehdasyhteisö on hierarkkinen. Ylimpänä on omistajasuvun kartanossa asustava vanha nainen, armo, kuten häntä  nimitetään. Alimpana ovat oppipojat, joita saa kirjaimellisesti potkia päähän, koska he työskentelevät alemmalla tasolla kuin mestarit. Muut ovat siinä välissä. Mestarit ovat melkein herroja. Mestarin eukko voi vaatia, että häntä kurtsutaan rouvaksi. Naiset   muodostavat oman ryhmänsä. He tekevät vähemmän arvostettua työtä pienemmällä palkalla kuin miehet. Sodan aikana naisten arvo kuitenkin nousee, koska miehet ovat rintamalla tai kaatuneet. 

Yhteisön sosiaaliset rajat ovat selviä.  Herroja kenties vihataan, mutta yhteisö pitää huolta omistaan. On tehtaan asuntoja, sauna, leivintupa, tanssilava, ja konttorista voi saada lainaa. Risumummo pystyy lämmittämään kämppänsa. Sodan jälkeen myös työväen yhdistystoiminta saa taas jalansijaa. 

Kinnunen kuvaa tarkasti lasin valmistamista, välistä liikaakin. Ainakaan itse en paljon viisastunut, vaikka yritin hahmottaa, miten prosessi etenee. Kuvaus kuitenkin henkii työn arvostamista. Työntekijät ovat syystä ylpeitä osaamisestaan. Terveellä ammattiylpeydellä olisi varmaan käyttöä nykyäänkin, sikäli mikäli ammateissamme   enää on mitään ylpeilemistä.

Neljäntienristeystä lukiessani ajattelin, että se on myönteisessä mielessä hyvin perinteinen romaani. Samaa voi sanoa Pintistä. Tälläkin kertaa Kinnunen myös kirjoittaa  vapaasti hengittävää kieltä, jota lukiessa sielu lepää. Tekstiä ei tarvitse perata  ällätikun avulla saadakseen siitä tolkkua. Se sopii hyvin minun kaltaisellleni laiskalle lukijalle.

Onkohan ihan tyhmää sanoa, että Pintti on erinomainen? Voi olla, mutta sanon silti. Aika näyttää, päätyykö Pintti Finlandia-ehdokkaiden joukkoon. Varjo-Finlandiassa se ainakin tulee olemaan mukana. Jos äänestys olisi nyt, äänestäisin Pinttiä. Saattaa toki olla, että vastaan  tulee vielä häikäisevämpi teos, mutta rohkenen epäillä. Tjaah, ainakin Aki Ollikainen minulla on  vielä jonossa, ja muutama muu taitaja.