Ei mulla ihmeempiä tällä kertaa; ihan vaan tiedoksi, että meikäläinen esiintyy uusimmassa Havannalainen-lehdessä sivulla 70. Kun itse sen sanon, niin olen kuvassa  mielestäni  aikasen sievä ja hymyilen herttaisesti. Äippäni Tuiskun kuvahan oli edellisessä lehdessä kasvattajansa Terhin haastattelun yhteydessä. Tietenkin Tuisku sai aiheen marmattaa, miksi siitä on esillä vajaan seltsemän vuoden iässä otettu, iänikuinen pönötyskuva. Että eikö mitään edustavampaa löytynyt? - Ei, sanoi pack leaderimme, - ja sitä paitsi rouva on itse sössinyt kaikki kuvausyritykset. Vaikka mitä on yritetty: On haettu hienoja taustoja kuten rantakallio upean järvenselän äärellä tai pihan kaunein kukkapenkki. On istuttu kesämökin portailla ja nojatuolissa ja ties missä. On seisoskeltu lumisessa postikorttimaisemassa ja ruskan lehtien keskellä. Turhaan. Eräs ei pysy paikoillaan, katselee mihin sattuu, nipistää silmänsä kiinni ja ennen kaikkea aukaisee kitansa ja roikottaa kieltänsä partakarvat märkinä. 

Toista se on kun meikäläisestä otetaan kuvia. Pysyn siinä, mihin minut tällätään. Katselen suloisesti kameraan, namiin tai vinkuleluun. Ymmärrän oikein hyvin, mikä on kuvan ottamisen tarkoitus. Tarkoitus on, että minua ihastellaan. Äippäni voisi ottaa minusta oppia, nih! Jopa höyrypäinen tyttäreni Luna on helpompi kuvattava kuin äiskäni, tuumaa pack leader. Ja se on paljon se. Sen verran eläväinen tapaus on Luna.