Harkitsin pitkään, haluanko ja kannattaako ollenkaan kirjoittaa Riikka Pulkkisen uutuudesta Lasten planeetta. Lukisin kirjat ja myös kirjoittaisin niistä mieluummin vailla ennakkokäsityksiä. Se kuitenkin onnistuu harvoin varsinkaan, jos on kyse kärkikaartin kirjailijasta. Kriitikot saavat varhain arvostelukappaleet, ja jokin arvostelu, jopa useita, tulee sitten luettua. Tämä kiusasi minua esimerkiksi lukiessani Ollikaisen Pastoraalia. Tiesin, että se on kriitikoiden mielestä hieno. Miten ravistautua irti tästä ennakkoasenteesta ja onko se tarpeenkaan?

Aika tyhjentävästi on Lasten planeettaakin jo ehditty käsitellä. Toisaaalta kirjoitan näitä juttuja eri lähtökohdista kuin ammattilaiset. Tavoitteena ei ole kirjoittaa teoksesta analyysia tai kritiikkiä vaan ensisijaisesti kertoa omasta lukukokemuksesta. Niinpä joudun silloin tällöin esimerkiksi toteamaan, että kirja on hyvä eli kaunokirjallisesti ansiokas mutta en silti viihtynyt sen parissa, että se jäi minulle etäiseksi tai yhdentekeväksi tjsp.

Tämän alkurykäisyn jälkeen yritän päästä asiaan, koska en ilmeisesti voi kuitata Lasten planeettaa olankohautuksellakaan. Mahdollisimman lyhyesti sanottuna Lasten planeetta kertoo Frederikan ja Henrikin avoerosta. Heillä on myös kolmivuotias lapsi.  Tiesin jo lukemaan ryhtyessäni, että pääaihe on juuri avioero ja että Pulkkinen on itsekin eronnut ja hyödyntänee omia kokemuksiaan romaanissaan.  Se ei saanut minua kihisemään mielenkiinnosta. Pikemminkin ajattelin, että voe tokkiinsa. Hieno kirjailija Pulkkinenkin pistää lusikkansa pohjaanpalaneeseen soppaan. Erot saattavat olla helpottavia tai murheellisia tai mitä vain, mutta kyllä niitä on myös vatvottu vähintään riittävästi.

Mutta Pulkkinen ei olisi Pulkkinen, ellei hän repisi aiheesta irti vaikuttavia tehoja. Näkökulma on Frederikan. Hänen on järjestettävä uudelleen elämänsä, identiteettinsä  ja pääkoppansa. Puolisot eivät enää ole "me". Me murenee pala palalta, esine esineeltä, ratkaisu ratkaisulta. Se rispaantuu, kun ihmissuhteita arvioidaan uudelleen: kutsutaanko meidät vai minut sinun seuralaisenasi vai eikö minua kutsuta ollenkaan? Välillä palaset tilapäisesti kasataan: vietetään yhdessä jokin juhla,  haikean kankeasti, lapsen syntymäpäivät jo vapautuneemmin. 

Raastavinta on kuitenkin suhde lapseen. Huoltajuudesta päästään kyllä sovintoon, mutta se ei tee elämästä helppoa. Frederika pinnistelee ollakseen hyvä äiti. Lapsi on lapsi. Hänellä ei ole kykyä eikä velvollisuutta suhtautua tilanteeseen "järkevästi". Hän lyö, potkii  ja raapii ätiään, joka päätyy eteisen lattialle itkemään - ja syyttää siitä myöhemmin itseään. Ei olisi saanut sillä tavalla romahtaa. Se voi olla haitallista lapselle.

Päätarinan rinnalla kulkee takaumana kertomus Frederikan  Julia-siskon ajautumisesta psykoosiin ja joutumisesta tai tarinan valossa pikemminkin pääsemisestä  mielisairaalan suljetulle osastolle.  Kuvaus on riipaiseva. Nuoret siskot Mataleena ja Frederika yrittävät kannatella Juliaa ja siinä sivussa itseään. Omillaan pärjäämisen vaade ja pyrkimys on ankara, mutta lopulta on kuitenkin annettava periksi ja soitettava isälle.

Kuten aina, Pulkkinen sanallistaa henkilöidensä, tällä kertaa ensisijaisesti Frederikan, mielenliikkeitä pienin vivahtein, perusteellisesti   ja huiman taitavasti. Välillä se uuvuttaakin. Pitääkö kaiken olla niin vaikeaa, pitääkö kaikkea vatvoa nurin ja oikein ja vielä kerran. Juu pitää. Kerrontatavan rasittavuus on samalla sen vahvuus. Lasten planeettaa ei voi laskea käsistään ennen kuin se on luettu.

Lasten planeettaa lukiessa tuli pohdiskeltua myös ulkokirjallisia asioita kuten kulttuurisia eroja lasten kasvatuksessa sekä mielen sairauksien hoitokäytäntöjen järkevyyttä. Ehkä kirjoitan niistä erillisen jutun.