Minna Lindgren käsittelee huumorin kautta vakavia asioita kuten vanhusten kohtelua (Ehtoolehto), peruskoulun ongelmia (Aina on Toivoa) ja tällä kertaa oikeutta eutanasiaan. Eutanasiaahan käsiteltiin jo vm. teoksessa, jossa yhdeksänkymppinen opettajapariskunta halusi luopua elämästä, koska katsoi eläneensä tarpeeksi kauan eikä halunnut raihnaistua toisten ihmisten taakaksi. 

Armon Annelin päähenkilönä puuhaa Anneli, joka oli edellisessä teoksessa yläkoulun  biologian opettaja. Nyt Anneli on vaihtanut ammattia: hän on kouluttautunut eläinlääkäriksi ja saanut määräaikaisen työpaikan jonkin maalaiskunnan eläinlääkärinä. Eläinlääkärin tehtäviin tietenkin kuuluu paitsi eläinten sairauksien hoitaminen, myös niiden lopettaminen eli eutanasia. Eutanasian tarpeessa olisivat teoksessa myös ihmiset kuten Annelin käly ja muuan asiakas. Eläimet saavat armollisen kohtelun, ihmiset yleensä eivät, ainakaan Suomessa, ainakaan toistaiseksi, koska kansalaisaloite eutanasian sallimisesta hylätiin eduskunnassa jokunen vuosi sitten.

Lindgren myös hutkii raiteiltaan suistunutta eläinrakkautta, sitä että eläin on hän, joka yritetään pitää hengissä raskailla ja kalliilla hoidoilla, vaikka eutanasia olisi armollisempi ratkaisu; että eläimen turkki värjätään kuten omistajansa tukka ja sille järjestetään häät  (ei juuri Suomessa, otaksun, mutta Jenkeissä kyllä) tai että eläin on jo lähtökohtaisesti "jalostettu" rakenteeltaan sairaaksi. Tuotatoeläintenkin kurja kohtalo tulee käsiteltyä. Osansa kritiikistä saa myös kunnallinen byrokratia, joka yrittää peittää sekä ihmisten että eläinten hoidon puutteita erilaisilla silmänkääntötempuilla ja uuskielellä.

Armon Anneli ei kenties ole aivan hauskinta tai skarpeinta Lindgreniä, mutta oikein sopivaa lukemista helteen uuvuttamille aivoille. Teos antanee ajattelemisen aihetta varsinkin niille ihmisille, jotka eivät jo valmiiksi ole samaa mieltä  Annelin/Lindgrenin  kanssa eutanasiasta ja eläinten kohtelun ongelmista.

(21.7. korjattu muutama sekava kohta muuttamatta sisältöä.)