Sain Laura Gustafssonin esikoisteoksen Huorasatu luettavaksi vasta nyt tammikuussa. Kun siitä tuli Finlandia-ehdokas ja havahduin etsimään sitä kirjaston tietokannasta, varauksia oli jo kymmeniä.

Saattaa olla, ettei tähän teokseen olisi tullut tartuttua ilman tuota ehdokkuutta. Ärsyynnyin jo teoksen nimestä: Siinäpä joku kirjoitustaidoton julkisuustyrkky yrittää herättää huomiota tietämättä, ettei nykyään juuri mikään hätkäytä ketään. Säälittävää! Koska kuitenkin olin päättänyt lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, piti Huorasatukin hommata luettavaksi.

Semmoisia ovat ennakkoluulot. Itse asiassa Huorasatu on omaperäinen, hauska, näppärästi antiikin mytologiaa hyödyntävä ja päivittävä teos. Luulin myös, että feminismi on vähintään henkitoreissaan tai kuollut ja kuopattu. Huorasatu kuitenkin pursuaa melkein militanttia feminismiä, ellen sitten keski-ikäisenä tätinä lue teosta väärin: se mitä pidän "vakavana" onkin kolmikymppisten ironiaa. (Sivumennen sanottuna alan olla kurkkua myöten täynnä tätä loputonta ironisointia.Se kantaa aikansa, jonka jälkeen siitä(kin) on imetty mehut.) Huorasadussa on myös vihreä ja ekologinen ulottuvuus, ja taisi siellä vegaaniuskin vilahtaa? Mikään aatteiden ilotulitus Huorasatu ei ole, vielä vähemmän niiden pakkosyöttöä, mutta ei myöskään tyhjäpäistä, sisällyksetöntä hölötystä.

Ilman muuta Laura Gustafssonkin on niitä nuoria kykyjä, joiden seuraavaa teosta odottaa uteliaana. Nuoret naiset ovat totisesti viime vuosina olleet iskussa Suomen kirjallisuudessa. Hienoa!