Uusimmassa Koiramme-lehdessä Tapio Eerola hämmästelee, miksi me koiraharrastajat - ja varsinkin näyttelyporukka - tyydymme ikuisesti kamaliin olosuhteisiin. Niinpä! Muutosta on kuitenkin jo tapahtumassa. Kuten Eerolakin kertoo, virkeä Agilityliitto on lähtenyt kohentamaan lajin harrastusmahdollisuuksia. Kunnalliset päättäjäthän eivät koiraharrastuksesta välitä. Kun jokin seura olisi Kuopiossa pystyttänyt harjoitushallin raviradan parkkipaikalle, lupa evättiin hämärin verukkein. Potkupallon pelaajat sen sijaan voivat pyytää kuunkin taivaalta, aina löytyy ymmärrystä ja rahaa kaupungin taholta. Jos ei muuta perustelua keksitä, niin todetaan  potkupallon kohentavan kaupungin imagoa. Joopajoo.

Muutama vuosi sitten kirjoitin kääpiökoirayhdistyksen keskustelupalstalla, jollainen silloin vielä oli olemassa, että ainakin turkkiroduille pitäisi olla ulkonäyttelyissä vähintään katos, esim. teltta. Ajattelin niitä suuria telttoja, joita näkee kesäjuhlilla ja jollaisia voisi kierrättää näyttelyissä. Olin aika yllättynyt saamistani kommenteista: kääpiökoirat ja niiden esittäjät eivät ole sokerista (no eivätpä tietenkään); kaikki muutkin rodut haluttaisiin sitten katon alle (mitä pahaa siinä olisi?); jos ei tykkää turkin hoitamisesta, ei pitäisi harrastaa turkkirotua (siis häh?). Olen ollut kehässä cockerin, noutajan ja setterin  kanssa. Nämä koirat eivät mene sateessa "pilalle". Havannankoirakaan ei sula sateessa, ja omat havani ovat sitä paitsi saaneet tai joutuneet lenkkeilemään edm. rotuisten koirien kanssa. Ne eivät siis ole pumpulissa pyöriteltyjä leluja. Turkkirotuiselle koiralle  näyttely on kuitenkin eri asia kuin metsästyskoiralle. Jo turkin pitäminen kunnossa vaatii pitkäjänteisyyttä, ja näyttelyyn koira vielä kunnostetaan huolellisesti. Työ valuu hukkaan, kun koira tarpoo rankkasateessa raviradan kurassa. Se on turhauttavaa.

Eerola otti esille myös toisen mielenkiintoisen pointin. Näyttelyharrastajat rahoittavat näyttelymaksuillaan muutakin koiraharrastustoimintaa kuin näyttelyjä.  Ehkä tämän voisivat muistaa ne käyttökoiraihmiset, jotka ovat joka käänteessä lyttäämässä näyttelyharrastusta: se "aiheuttaa" kaikki koiraharrastuksen vitsaukset. En ole itsekään mikään näyttelyfani.  Siitä huolimatta olen sitä mieltä, ettei näyttelyihinkään kannata suhtautua yksisilmäisesti.

Samassa lehdessä Helena Suni arvelee, ettei Kennelliiton tiedotus toimi niin hyvin kuin voisi toimia. Meillä rivijäsenillä on siis toivoa, kun ongelma lopultakin tunnustetaan ja aletaan hakea ratkaisuja. Huvittavaa kyllä, Suni kehottaa meitä harrastajia hakemaan tietoa esim. kennelpiiristä. Hohhoijaa! Olen harrastanut koiria 30 vuoden ajan. Tässä ajassa minulle ei ole kirkastunut, mitä kennelpiiri tekee,  keitä siellä toimii ja keneltä voisin näin ollen jotain kysyä. Katson olevani aika aktiivinen harrastaja. Mitähän kennelpiiristä tietävät sataprosenttiset kotikoiraihmiset? Veikkaan, etteivät he edes tiedä, että on olemassa kennelpiirejä.

Kennelliiton pitäisi lisätä voimakkaasti tiedotusta myös ns. suurelle yleisölle. Useimmat kuntapäättäjätkään tuskin tietävät, että monessa koiralajissa kilpaillaan MM-tasolla ja että suomalaiset menestyvät hyvin. Siinähän sitä tulisi imagon kohotusta kunnallekin, kun oma "tyttö" tai "poika"  seisoisi MM-palkintopallilla päinvastoin kuin menestymättömät mäkihyppääjät, joiden harjoitusmahdollisuuksiin on panostettu euro poikineen. Ja milloinkahan näemme koiraurheilun tuloksia lehtien urheilusivuilla, jonne ne kuuluisivat yhtä hyvin kuin jonkin mutasarjan jalismatsit. Tiedotuspimennyksen soisi loppuvan myös televisiossa.

Kirsti Lummelampi puolestaan kirjoittaa blogissaan SKKY:n sivuilla Kennelliiton päätöksenteosta ja siinä ohessa myös tiedottamisesta: pitäisi siirtyä avoimempaan päätöksentekoon, jossa myös keskeneräisistä asioista voidaan keskustella julkisesti. Kannatan lämpimästi! Johonkin maailmanaikaan tiukkaan hierarkiaan ja käskyttämiseen perustuva johtamistapa ja tiedottaminen on varmaankin ollut käyttökelpoinen ja toimijoille tuttu menettely armeijasta tai kunnallisesta päätöksenteosta yms. Nykyaikaan se ei kuitenkaan enää sovellu. Koulutustaso on noussut, sen mukana kyky hankkia tietoa. Ihmiset eivät enää usko, että kaikki viisaus sijaitsee hierarkiassa mukana olevien päässä eivätkä he suosutu olemaan passiivisia hallintoalamaisia vaan ajattelevat itse. Tämä on voimavara eikä rasite!