(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Kazuo Ishiguron järkäle Surullinen pianisti on ilmestynyt alkujaan  jo vuonna 1995, mutta suomennettuna vasta tänä vuonna. Kirjan liepeessä todetaan:  Nyt, vuosia myöhemmin, kun aika on tehnyt tehtävänsä, on helppo sanoa, että Surullinen pianisti on Ishiguron pääteos, laajan tuotannon kirkkain kruunu. Jaa-a. En ole lukenut kaikkia Ishiguron suomennettuja teoksia, vaan ehkä neljä, viisi, mutta suosikkini niiden joukossa on yhä Pitkän päivän ilta. Sillä on toki tukenaan ja muistin virkistäjänä  myös hieno elokuva, pääosassa häikäisevä Anthony Hopkins.  

Surullisen pianistin juoni on periaatteessa yksinkertainen, paitsi että ei ole. Kuuluisa pianisti Ryder saapuu johonkin  kaupunkiin konsertoimaan. (Seuraavan konsertin pitäisi olla Helsingissä!) Hän saapuu hotelliinsa, ja vanha kantaja ottaa hänen laukkunsa raahatakseen ne hissiin. Hissimatkan aikana kantaja jaarittelee ummmet lammet kantajan työstä sun muusta. Siis mitä, hämmästelee lukija, joka ei vielä tässä vaiheessa tiedä, millaisesta teoksesta on kyse, eihän mikään hissimatka voi kestää niin kauan kuin kantajan pälätys.

Mutta hissimatka on vasta alkusoitto. Se käynnistää hervottoman, absurdin ja tragikoomisen tapahtumien ketjun, jossa Ryderiä retuutetaan sinne tänne. Kaikki haluavat oman siivunsa Ryderistä, eikä Ryder-rassu osaa kieltäytyä juuri mistään. Niinpä hän päätyy kylpytakkisillaan etsimään karannutta koiraa, istuu kuuntelemassa kun kaksi daamia Ryderiä tunnistamatta kehuu "melkein" tavanneensa hänet aikaisemmin päivällä, kuljeskelee etsimässä jotain entistä kotia merkillisen lapsukaisen kanssa, jota sanoo pojakseen. Ja niin edelleen, loputtomasti. Lukijaa  tämä sekoilu välillä huvittaa, välillä uuvuttaa mutta aina hämmästyttää mielikuvituksellisuudellaan. 

Mitä Ishiguro mahtaa tällä vyörytyksellä tarkoittaa? Sen kun  tietäisi. Tulkinnan tynkää puskee kyllä mieleen, mutta niin triviaalia, että en viitsi nolata itseäni kirjoittamalla sitä auki. Jos satun myöhemmin keksimään jotain tyylikästä, lisään sen tähän:) Minulle kävi tätä teosta lukiessa vähän samalla tavalla kuin Miki Liukkosen O:n kanssa: ihailu (onpas tyrmäävän taitavaa), uuvahtaminen (mutta menettää tehoaan, koska jatkuu ja jatkuu), epäily (tuovatko lisäsivut enää mitään lisäarvoa teokseen) ja kiukku (pakko silti lukea, sisäinen orjapiiskuri käskee) risteilivät mielessä. 

Surullinen pianisti löytää varmasti lukijansa ja faninsa. Ishiguro on lemppareitani ja sellaisena pysyy; Surullinen pianisti ei muuttanut käsitystäni Ishigurosta kirjailijana suuntaan eikä toiseen.