Seisoin eilen sateessa bussipysäkillä, kun ohi syöksyi poliisiauto pillit vinkuen, kohta toinen ja vielä kolmas. Mitähän on tapahtunut? Ehkä onnettomuus kaupunkia halkovalla moottoritiellä, aprikoin. Kotiin päästyäni sitten kuulin, että kyse oli puukotuksesta kauppakeskuksessa sijaitsevassa ammattiopistossa. Ensin puhuttiin kolmesta loukkaantuneesta, mutta vähitellen tilanne osoittautui vielä vakavammaksi, eikä kuolonuhriltakaan vältytty.

Niin surullista. Nuori ihminen haluaa vahingoittaa toisia ja tuhoaa siinä sivussa omankin elämänsä.  Miksi? Syyksi on ehdotettu mielenterveysongelmia, syrjäytymistä, koulukiusaamista ja vastaavia. Ahdistuneita, masentuneita, pettyneitä  ja vihaisia nuoria miehiä on kuitenkin ollut aina, otaksun. Onko heitä nykyään enemmän kuin ennen? Jos on, mikä sen aiheuttaa? Tutkijat varmaankin tietävät, miten nämä nuoret oikeuttavat tekonsa, joka maallikosta vaikuttaa kostolta; omalle pahalle ololle haetaan jokin kohde.  Se että keinoksi valikoituu  esimerkiksi kouluampuminen, johtunee mallista, jota nykyaikainen tiedonvälitys ja netin vertaistuki pönkittävät.

Mietin myös, onko lasten kasvatuksessa mennyt jokin pieleen, vaikka se on ensisijaisesti kehittynyt myönteiseen suuntaan. Jos lasta yksinomaan kehutaan ja kannustetaan ja syy vaikeuksiin löytyy aina muista, jääkö esimerkiksi kyky sietää ja käsitellä pettymyksiä liian heiveröiseksi?  En tiedä. 

Nykyään ollaan huimasti suvaitsevaisempia kuin ennen. Tämä on luonut nuorillekin liikkumatilaa. Samaan aikaan heihin kuitenkin kohdistuu voimakas yhdenmukaistamisen paine, joka liittyy esimerkiksi ulkonäköön, ihmissuhteisiin ja opinnoissa menestymiseen. Kaikkea pitää sitä paitsi suorittaa sata lasissa. Siinä uupuu, ja uupujia ovat varsinkin tytöt. Onneksemme he eivät ole vielä tarttuneet puukkoihin ja pyssyihin. Heidän hätänsä kääntyy sisäänpäin.

Koulusurmien kaltaisista tragedioista uutisoidaan laajasti. Se on ymmärrettävää. Siitä huolimatta ajattelen, että esimerkiksi tämän päivän Hesarin kuusi sivua eilisen tapahtumista on liikaa. Laaja julkisuus näyttäytynee eräänlaisena saavutuksena ja "sankaruutena"  niiden pääkopassa, joille koulusurma on harkitsemisen arvoinen vaihtoehto.