Eilen oli taloyhtiön kokous. Voi elämä taas joidenkin puheenvuoroja. Totta kai jokainen saa sanoa mielipiteensä, mutta voisiko edes suunnilleen pysyä käsiteltävässä asiassa. Ilmeisesti ei. Puheenjohtajakin istuu kuin tatti puuttumatta mihinkään, ja kokous junnaa paikoillaan, vaikka kello lähestyy 21:tä. Onneksi älysin kieltäytyä jatkamasta hallituksessa; erosin  ihan itse, en saanut kenkää. Nyt  ei ole moraalista pakkoa osallistua seuraavaan kokoukseen.

Ryhmäpuutarhayhdistyksen hallitukseenkin pyydettiin. Ilmeisesti siihenkään ei kukaan haluaisi ruveta! En ruvennut minäkään, mutta sitä ehkä kokeilen, jos vielä ensi vuonna pyydetään. Ainakin nykyisessä hallituksessa on fiksun ja mukavan tuntuista porukkaa, joka toiminee hyvässä yhteistyössä. Sontaa tietenkin saa jäsenistöltä niskaansa tässäkin puulaakissa, mutta sehän kuuluu luontaisetuihin. Sitä ei voi välttää eikä sitä kannata säikähtää, vaikka se tuskin tuntuu mukavalta.

En voi olla ihmettelemättä ihmisiä, jotka toimivat lukuisten yhdistysten johtokunnissa, jopa puheenjohtajana. Omat hermoni eivät kestäisi, mutta se on varmaan persoonallisuuskysymys. Joillakin ihmisillä on lehmän hermot, joten heiltä ei pala käämit kamalimmankaan vatvomisen ja vetkuttelun vuoksi. Itse en varmaan ole joukkuepelaajana tai tiimityöskentelijänä sieltä parhaasta päästä! Olen liian kärsimätön ja äkkiväärä halki, poikki ja pinoon -tyyppi.