Ghanalais-yhdysvaltalaisen  Yaa Gyasin romaani Matkalla kotiin tuntuu ensi alkuun ikään kuin tutulta: Jahas, tyypillinen romaani orjakaupasta ja neekiorjuudesta. Ne ovat ilmiöinä pöyristyttäviä, totta kai, ja epäilemättä kertomisen väärti aina uudestaan. Sitä paitsi Gyasi ei kaunistele myöskään mustien omaa osuutta orjakauppaan. Keskenään sotivat heimot ottivat vankeja ja kauppasivat heidät valkoisille orjakauppiaille.

Matkalla kotiin seuraa saman suvun kahden haaran vaiheita 1700-luvulta meidän päiviimme. Toinen suvun nuorista naisista päätyy orjalaivassa Amerikkaan, toinen jää silloiselle Kultarannikolle brittimiehen jalkavaimoksi. Teoksen lopussa suvun nykyedustajat tutustuvat Ghanan rannikolla Cape Coastin linnoitukseen, jossa orjia säilytettiin ennen kuin heidät laivattiin meren yli. On tultu kotiin?

Muutaman vuosisadan ja usean sukupolven käsittely tekee teoksesta vähän tilkkuisen. Juuri kun henkilö on hahmottunut, on siirryttävä eteenpäin seuraavaan sukupolveen. Lopulta ollaan Harlemissa, ja mustat ovat periaatteessa vapaita mutta eivät tasa-arvoisia valkoisten kanssa. Orjuuden tilalle on tullut rotusorto, milloin räikeämpänä, milloin hienovaraisempana. Erityisen hankalassa jamassa ovat mustat miehet. Heidän laminlyöntejään paikkailevat vanhat naiset, joiden  ansioista aina joku ponnistaa pois kurjuudesta, tekee luokkaretken kuten Suomessa sanotaan. Sekään ei ole vaivatonta eikä ongelmatonta, ei Suomessa eikä Jenkeissä. Mihin Harlemista Stanfordin yliopistoon päätynyt oikein kuuluu? Toki hän on USA:ssa syntynyt amerikkalainen, mutta ison veden takana seisovat Cape Coastin linnoituksen jäänteet. Velvoittavatko ne johonkin?

Gyasi ei romantisoi nykypäivän Kultarannikkoa eli Ghanaa. Sinne nuoret amerikkalaiset mustat Marcus ja Marjorie kuitenkin päätyvät ja kahlaavat  rantavedessä Cape Coastin lähellä. Ovatko he kotona? Siihen minulla ei ole vastausta.
 
Matkalla kotiin on lukemisen väärti. Kuten sanoin, se tuntuu ensin melko tavanomaiselta mustien historiasta kertovalta romaanilta. Vähitellen se kuitenkin saa persoonallista särmää, löytää fokuksensa - miten tuon nyt sanoisikaan  - ja muuttuu samalla kiinnostavammaksi ja koskettavammaksi. Historiasta tulee kirjallisuutta.
 
.